Munaako herra ministeri Nilsiässä

   Nyt on pakko kirjoittaa eilen sattuman kauppaa saadusta teatterikokemuksesta. Toimin Petron kuskina ja sen myötä vahingossa osuin "Munaako herra ministeri"- nimisen näytelmän kenraalinharjoituksiin.

   Näytelmää esittää Nilsiän harrastajateatteri, jota kohtaan minulla on hieman epäluuloja. He tekevät yleensä aivan kelvollista teatteria, mutta muutama vahva kantava hahmo on viime vuosina alkanut näytellä vähän liika itseään ja se on vienyt osan nautinnosta. Nyt oli toisin.

   Näytelmä oli kaksi tuntia hulvatonta farssia, jossa roolijako oli todella onnistunut. Ottaen huomioon että oli kyse kenraalista, replikoinnin iskut osuivat loistavasti kohdalleen ja vasta toisen puoliajan lopulla oli nähtävissa jännitteen löystymistä ja väsymistä. Kukaan ei tehnyt rooliaan liikaa yli, vaikka raja tässä näytelmälajissa on hiuksen hieno. Pari sivuroolin esittäjää oli tavallista harrastajatasoa, mutta ei kuitenkaan liian häiritsevästi. Siis kaiken kaikkiaan uskomattoman hauska teatterikokemus, joka nauratti vielä tänä aamunakin.

Pisteitä annan tästä 4/5 ja ehdottomasti suosittelen katsottavaksi ja naurettavaksi.

   TYTTI

Neidon ryöstö

      JANE JOHNSON

      Uskaltaudun minäkin kirjoittamaan ns. viihderomaanista kun kerran isäkin niin tekee. Kirja kertoo tarinan, jossa yhdistyvät 1625 marokkolaisten merirosvojen ryöstämän neidon ja tätä päivää elävän Julian kohtalot. Hömppää mitä suuremmissa määrin, mutta hieman tavallista järkevämmin kirjoitettuna.

     Kirja oli hyvää kevyttä luettavaa, josta ei jää mitään erityistä mieleen. Minua kuitenkin viehätti se, etä tarinan sidoksena oli se, että molemmat naiset olivat mestareita kirjontatöissä ja niihin liittyvää tietoutta oli liitetty mukavasti tarinan lomaan.

     Sanoisinko, että lajissaan 3 pistettä viidestä.

    TYTTI

Kiven sylissä

ESKO-PEKKA TIITINEN

Tammi 2010, 400 sivua

   Tiitisen kirja sai tämän vuoden Savonia kirjallisuuspalkinnon. Luettuani kirjan täytyy kysyä MIKSI? Olivatko muut palkintoehdokkaat vielä huonompia?

   Kirja kertoo Outukummun kaivoksen synnystä, elinvuosista ja lopettamisen jälkeisestä ajasta erään suvun vaiheiden kautta. Kiintoisa aihe, kuinka teollistuminen muutti maaseudun kuvaa ja ihmisten elämää. Kirjasta olisi taitavampi kertoja saanut heloposti kiinnostavan kolmiosaisen teossarjan. Päätalo useammankin. Nyt pitkän aikajänteen tapahtumat oli sullottu yhteen kirjaan ja kerronta ol levällään kuin kuuluisat Jokisen eväät.   

   Kirjasta jäi vaikutelma, että kirjailija oli kirjoittanut alkuosan teoksesta ja jättänyt sen pöytälaatikkoon. Kun hän sitten miehuusiässä muutti asumaan Outokumpuun, tuli mieleen saatta kirjoitustyö loppuun.

   Kirjan luettua jäi oikein harmittamaan. Tiitisellä oli repussaan ihan hyvät eväät, mutta miksi hän meni pilaamaan ne. Oliko taidon puutetta?  

   Olisi mukava, jos joku muukin tarttuisi kirjaan ja antaisi palautetta. Vaimoni Mirja luki myös kirjan ja olimme liikuttavasti samaa mieltä sen annista. Olimmeko liian ankaria vai emmekö ymmärtäneet?
   Pist. (0-5): 1

   NIILO

Aikainen kevät

ROSAMUNDE PILCHER (synt. 22.9.1924)

WSOY 1994, 284 siv. Suom. Anu Niroma.

   Kirjan takakannessa mainitaan: "Pilcherin romanttiset viihderomaaanit ovat viime vuosina voittaneet puolelleen miljoonia lukijoita."

Meistä miehistä tietojen mukaan monetkaan eivät lue naiskirjailjoiden teoksia, mikä on suuri vahinko. Mielestäni naiset kirjoittavat parhaat historialliset romaanit. Tämän kirjan takakannen maininta romanttinen viihderomaani saa varmaan monen miehen jättämään kirjan kirjaston hyllyyn. Lällärikamaa.

Jos lällärin yksi tunnus on, että juonen kulun arvaa heti alkulehdiltä, tämäkin kirja täyttää osittain tuon vaatimuksen. Suuria dramaattisia käänteitä kirjassa ei ole. Kirjan ansiot ovat muualla.

Kirjan henkilöt ovat uskottavia ja lämpimästi kuvattuja. Kirjan pääasiallisen tapahtumapaikan, syrjäisen Skotlantilaisen vanhan kartanon, maisema ja elinpiiri on taitavasti kuvattu. Lukiessa voi astia piiskaavien lumikuurojen, räntäsateen ankeuden ja kevätauringon lämmön vaikutuksen maisemassa ja sen moni-ilmeisyydessä.

Johtuu varmaan taustastani, kun monet kerrat piti laskea kirja ja antaa mielikuvituksensa vaeltaa kartanon maisemassa ja elää talon vaikutuspiirissä kymmenet vuodet eläneiden ihmisten elämää. Jonkun kerran piti pysähtyä senkin takia, että kirjan suomentaja oli laatinut jokseenkin pitkän ja vaikeaselkoisen lauseen. Tämä asia saattaa tietysti johtua lukijan iästäkin. Ajatus ei kyllin nopeasti tajua silmien kertomaa.

Kaikkinensa lukemisen arvoinen kirja. Arvosteluasteikko taitaa olla hyvin henkilökohtainen asia, riippuen siitä minkälaisista kirjoista pitää ja mitä lukee. Oma arvioni kirjasta on 4/5.

Kirjassa ei ole vitsejä, mutta yksi kuitenkin ja mielestäni hyvä, joten liitän sen tähän hieman lyhennettynä: 

Skotti meni sonnihuutokauppaan ja tapasi texasilaisen suurtilallisen. Jenkki kysyi skotilta, paljonko tämä omisti maata. Skotti vastasi, että hehtaarin. Skotti puolestaan tiedusteli texasilaiselta, paljonko tällä oli maata. Jenkki vastasi, että mies ei ymmärtäisi, jos hän kertoisi kuinka paljon hänellä on maata. Sitä on niin paljon, että jos hän nousisi autoon ja ajaisi koko pitkän päivän pitkin raja-aitaa, ei olisi silti vielä kiertänyt tiluksia. Skotti mietti vähän aikaa ja sanoi: "Minullakin oli kerran sellainen auto, mutta myin sen pois."

 

   NIILO

Vanhan rouvan lokikirja

   KYLLIKKI VILLA (12.9.1923 - 27.2.2010)

   Like 2004, 333 siv. (kirjasto)

   Kyllikki Villa osoitti omalla elämällään, että on olemassa vaihtoehtoisiakin elintapoja. Itselleen sopivan hän löysi 42-vuotiaana maailman meriltä, rahtilaivoista, joiden matkustajana hän kiersi suurilla vesillä noin 40 vuoden aikana. Sieltä suuri lukijakunta löysi tämän kirjailija-runoilija-kääntäjän vuonna 2004 Vanhan rouvan lokikirjan ilmestymisen jälkeen. Kirja palkittiin Vuoden 2004 Matkakirjana, ja samana vuonna Villa sai Vuoden Valopilkku -palkinnon.

   Ilman yllytystä en milloinkaan olisi ottanut luettavakseni tuon nimistä kirjaa, en varsinkaan, kun etukannen kuvana oli vanha rouva itse - naisten juttuja siis. Asenteestani johtuen yllätys oli sitäkin suurempi, kun ensimmäisistä sanoista lähtien huomasin viihtyväni rouvan seurassa ja rahtilaivassa.

   Onko 75-vuotias vanha? Olkoon niin, koska kirjailija on itse nimennyt itsensä sellaiseksi. Tätä lokikirjaa (myöhemmin häneltä ilmestyi vielä toinen ja postuumisti kolmaskin) voisi analysoida monelta eri taholta, elementtejä siihen löytyy yllin kyllin. Riittäköön tässä kuitenkin, että totean kirjailijan tällä laivamatkallaan tarkastelleen omakohtaista vanhuuttaan: Olenko tulossa vanhaksi? Vai joko olen sellainen? En enää halua lähteä maihin kävelylle. Enkä jaksaisikaan. Ennen en ole kaatunut laivassa, enkä aristellut kävelyä maininkien keinuttaessa laivaa. Aika kuluu asioita pohtiessa, lukiessa ja levätessä, mukaan otetut käännöstyötkään eivät tunnu tärkeiltä.

   Vanhan rouvan lokikirjan parissa viihtyy, vaikka tapahtumia saa odotella ja etsiä. Matka Helsingistä Buenos Airesiin kestää pari kuukautta ja paluu Panaman kanavan kautta saman verran. Tanskan salmiin ennätetään Helsingistä kymmenessä päivässä.

   Juuri tapahtumien loputon odottaminen - tuleeko niitä, ei tänäänkään - sitoo lukijan kirjaan, lumoaa. Kun kirja ei repeä liitoksistaan, lukija imeytyy mukaan rahtilaivan rauhaan. Kun ihmisiä ei vilise ympärillä, kun muita tavataan harvakseltaan, on helppoa ja rauhoittavaa asettua kirjailijan asemaan, olla vaan, todeta - ja tarkkailla itseään. Unikin tulee vasta kun laiva on merillä.

   Lokikirjahan on laivoilla pidettävä päiväkirja. Sellainen Kyllikki Villan teos todella on. Tekotavaltaan se oli poikkeuksellinen. Hän ei kirjoittanut sitä yli 70:n pitämänsä päiväkirjan tavoin, vaan saneli ääninauhalle. Äidinkieltä kaseteille kertyi kaikkiaan kolmisenkymmentä tuntia, päivästä toiseen se, mikä sillä hetkellä kiehtoi tai tuntui tärkeältä. Tältä matkaltaan hän nostaa esille ns. tavallisen ihmisen harvoin tapaaman ilmiön, 1990-luvun puolalaisissa valtamerilaivoissa kokemansa absoluuttisen kielellisen yksinolon. Mielenkiintoinen olotila, erityisesti neljän kuukauden pituisena jaksona koettuna.

   Pisteitä (0-5): 3

   MATTI

Amadeus Järvenpäässä

Olin hesalaisten vieraiden kanssa katsomassa Amadeusta Järvenpään teatterissa (klo 16-18.45). Voin lämpimästi suositella. Hyvät osasuoritukset ja ohjaus sekä pelkistetty lavastus, jota vieraat kovasti kehuivat. He ovat näytelleet Tapanilan teatterissa, jossa oli juuri ensi-illassa Reviisori eilen. Siinä on liian raskas lavastus, joka sitten vaatii paljon työtä niiden vaihtelussa, kun näyttämöt eivät ole pyörömallia kuten useissa ammattiteattereissa.

Olihan siinä viljelty jonkin verran (mutta ehkä Schaffer on sitä jo tekstiin kirjoittanutkin) "rivologista" kieltä, jota joku moitiskeli K-U:n yleisönosastossa, mutta niinhän sellaista oli aikanaan elokuvassakin. Heikki Simolin teki hyvän Salierin ja Kalle Tahkolahti Amadeuksen.

Katsomo oli aivan täynnä, mikä on tietty mannaa esittäjille.

HILKKA

Hella W

      Käytiin eilen elokuvissa katsomassa paljon puhuttu Hella W. Kokemuksesta jäi itselleni kassin pohjalle lähinnä pään pudistelua. Sirkka puolestaan ilmaisi asian toteamuksella, että olisi Hella Wuolijoessa ainesta paremmankin tekemiseen.

      Ehkä pettymyksen aiheuttivat omat virheelliset odotukset nähdä "elävinä kuvina" Hellan elämää ja toimintaa vähän laajemminkin. Filmi kuitenkin keskittyi ainoastaan hänen oletettuun toimintaansa vakoojana sodan pyörteissä, ja siinäkin lähinnä vain kuulusteluihin ja viimeisten kymmenien minuuttien aikana kohteluun vankilassa ja kirjoittamiseen siellä.

      Varsinainen henkilökuva Hella Wuolijoki -nimisestä vaikuttajasta jäi kovin ohueksi. Hänen virolaista syntyperäänsä korostettiin useallakin maininnalla, mutta esimerkiksi menestystä liike-elämässä sivuttiin vain tilikirjojen selaamisella ja suorittamalla kertaalleen lyhyt ohikävely sahalla. Rakkaudetonta suhtautumista tyttäreensä Vappuun käsiteltiin tämän uloskävelyyn päättyneessä keskustelukohtauksessa. Wuolijoen toiminta kansanedustajana ja Yleisradion pääjohtajana sivuutettiin lyhyellä valkokankaalle filmin lopuksi ilmestyneellä tekstillä.

      Wuolijoen kirjallinen tuotteliaisuus sen sijaan oli hyvin esillä. Suomalaisille katsojille se lienee on niin tuttua, että näytelmien esittely niiden pohjalta tehtyjen elokuvien katkelmina oli turhaa. Se tuskin innostaa ketään hakeutumaan uudelleen vanhojen filmien pariin ja vaikutti näinkin laajasti esitettynä lähinnä ajantäytteeltä.

      Nykyelokuvien tyyliin kaikki, mitä tapahtui, tapahtui savun keskellä - tupakansavun, jonka kaltainen verho leijaili katsojien tajuntaan heti alkuteksteistä lähtien. Useimmiten kuvan vaihtuessa ensin sytytettiin savuke tai otettiin lähikuva suupielessä tai kädessä olevasta jo savuavasta tupakasta. Piilomainontaako? Hauska yksityiskohta asiassa oli, että ilmeisesti vanhempi etsivä (AL) ei suostunut keinotekoisesti imemään savuavaa pötköä, joten hän joutui riiputtamaan suupielessään palamatonta natsaa.

      Kuten alussa totesin, odotukseni poikkesi tyystin näkemästäni. En osannut kuvitella näkeväni vain noin tunnin kestävää kuulustelujaksoa ja varttitunnin vankilakohtausta, vaan jonkinlaisen läpivalaisun Hella Wuolijokeen, jonka persoona omissa mielikuvissani kulminoituu toimintaan kirjailijana ja Yleisradion pääjohtajana.

      Ainesta muuhunkin käsittelyyn Wuolijoessa olisi ollut. Samoin aikaa, sillä filmin kesto oli vain 1.15. En tiedä, mikä filmin loppujen lopuksi oli tarkoitus olla. Ainakaan elämänkerta se ei ollut, ei myöskään toimintafilmi. Jäljelle jäi omalta kohdaltani lyhyt savuava katkelma erään ihmisen eräästä elämänvaiheesta.

      Elokuvan taustahenkilöiden onnistumiseen tai näyttelijäsuorituksiin en puutu. Niiden arvioinnissa minua huomattavasti pätevämpiä löytyy tässäkin pienessä lukupiirissä.

Pisteitä (0-5): 2

MATTI