Sarasvatin hiekkaa

   RISTO ISOMÄKI

    
   Kuuntelin Risto Isomäen kirjan Sarasvatin hiekkaa.

   Se oli varsin hyvä. Kuului sarjaan ”Pääsisipä äkkiä töihin tai töistä pois, että voisi jatkaa kuuntelua”.

   Kirja ei ollut jännäri varsinaisessa merkityksessä, mutta jännittävä se oli. Jos ei pidä/kestä maailmanlaajuisista uhkien spekulaatioista, ei ehkä kannata aloittaa kirjaa. Tekstissä asioiden käsittely nojautuu mielestäni pitkälle tosiasioihin, ja tämäkin esille kaivettu uhkakuvien kirjo voi olla mahdollinen.

   Kirja ei mässäile varsinaisilla murhilla tai salaliitoilla, vaan siinä kuvataan hyviä ihmisiä toimissaan, vakavista asioita, mielestäni kevyesti. Elämän kiertokulkua kuvataan taaksepäin vähän pitempänä aikajanana. Joku ruumiskin taisi tulla, mutta sehän oli pelkkä vahinko?

   En halua paljastaa varsinaista juonta, mutta osaltaan kirja selventää hyvin, mistä oikein puhutaan ilmaston lämpenemisessä. Suosittelen.

SAMULI

Rästiin jäänyttä

   Kun tässä on viime aikoina ollut kaikenlaista puuhastelua, mm. viikon metsäreissu Kainuuseen, ja muutenkin ihmisten tapaamisia, on pinkkaan kertynyt turhan monta rästiluettavaa, ja tämän blogin pitokin on venähtänyt. Aloitetaan rästien kertaaminen vaikkapa tuosta Eskon jo arvioimasta James Dickeyn kirjasta Syvä joki. Se odottaa toista lukukertaa.

   Pinossa näyttää olevan myös Arne Dahlin Juhannusyön uni. En ilman vilkaisua juuri nyt muista, olenko sen jo lukenut - nimi tuntuu tutulta. Vieraiden jäljiltä (kiitos vaan kaikille) pinoon ilmestyivät ainakin Juhani Ahon Valikoima lastuja sekä Jonas Jonassonin Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi.

   Viime mainitun osaan kuvitella omalle kohdallenikin, mutta tuon rajapyykin täyttymista en jäänyt odottelemaan, vaan aloitin herkullisen veijaritarinan lukemisen välittömästi - opiksi ja ojennuksesi omille tulevaisuuden suunnitelmilleni.

   Kirjastosta hankittavien luettelossa on tällä hetkellä vain yksi: Anilda Ibrahimin Punainen morsian. Sen listaaminen luettavakseni johtuu siitä, että satuin kuulemaan osittain entisen kirjapiirini nykyisten jäsenten keskustelun kirjasta. Vaikutti mielenkiintoiselta.

   Messuilla kävijäksi olen kirjautunut muistaakseni vain kolmasti: kerran vene-, kerran matka- ja kerran viininjuontimessuilla. Useissakin astetta paria pienemmissä tapahtumissa kyllä olen juossut useinkin, mm. vuosittain Tammelassa Hakkapeliitta Tapahtumassa (näin ne kirjoittavat nimensä). Kirjamessut jäivät nytkin käymättä, mutta eipä ollut ensimmäinen kerta. Puolustukseksi sanottakoon vaikkapa, että tuli vieraita.

Matti

Kerjäläinen ja jänis

   TUOMAS KYRÖ

   Päivittäminen on nykyään muotia, niinpä Tuomas Kyrö on päivittänyt Arto Paasilinnan Jäniksen vuoden nykyaikaan paremmin sopivaksi.

   Kyrö löi itsensä läpi Mielensäpahoittaja -kirjallaan, ja samanlaisen hyväntahtoisen huumorin merkeissä tässäkin kirjassa mennään. Jäniksen vuoden päähenkilö oli Vatanen, tässä kirjassa se on Vatanescu. Kerjäläisfirma kuskaa romanialaisen Suomeen, missä hänen on määrä ruveta mainittua ammattia harjoittamaan. Vatanescun tarkoitus on hankkia pojalleen nappulakengät, mutta ansiot jäävät surkeiksi. Firman pomo, venäläinen gansteri Jegor Kugar, hiillostaa alaisiaan ja Vatanescu tyrmää tämän.

   Ystävällisen pizzerianpitäjän rahallisen avun turvin hän pakenee Lappiin ja saa seurakseen cityjäniksen. Lapissa homma alkaa marjankeruulla. Hän eksyy ja joutuu ostokesksen työmaalle ja siellä betoninvaluporukkaan. Seuraavaksi hommaan sekaantuvat ympäristöaktivistit ja niiden mukana työmaalle tulee televisio ja lehdistö. Vatanescusta tulee julkkis ja sen ansiosta gansteri Kugar pääsee hänen jäljilleen.

   Kun Vatanescu palaa Helsinkiin, ovat vastassa tiedotusväki ja Kugar, joka puukottaa häntä. Sairaalassa hänet saadaan kuitenkin kuntoon.

   Seuraavaksi alkaa tapahtua ihmeitä. Päämisteri Simo Pahvi aikoo siirtyä presidentiksi ja tarvitsee työtään jatkamaan pätevän henkilön. Pahvin sihteeri keksii hyvän ehdokkaan, Vatanescun, jonka Pahvi nimittää pääministeriksi. Vatanescu hommaa äitinsä ja poikansa Suomeen, ja poika saa nappulakenkänsä, lisäksi Vatanescu antaa Jegor Kugarille anteeksi ja nimittää hänet idän suhteiden hoitajaksi, kukas siihen paremmin sopisi kuin gansteri!

   Ei kirja mikään mestariteos ole; helppolukuinen yhden tai kahden illan kirja, kesyä huumoria kuten Mielensäpahoittajakin.

   ESKO

Valkea talo jokivarressa

   RAIJA ORANEN  

   Kesän aikana ei ole tullut paljon lueskeltua romaaneja. On kai ollut niin paljon muuta puuhaa ja lukemista, ettei ole jaksanut suuremmin keskittyä romaanien maailmaan. Yhden lukemani kirjan nostaisin esille, Tansakassa  2007 painettu Raija Orasen pokkari Valkea talo jokivarressa, 397 sivua.

   Kirja ei ole tapahtumiltaan maailmoita kaatava. Mielenkiintoiseksi sen tekee se, että kirjan myötä  seitsämänkymppinen lukija voi palata nuoruus- ja kouluvuosiinsa. En osaa sanoa tuoko kirja kaupungissa kasvaneelle lukijalle samanlaisia muistoja nuoruudesta kuin tällaiselle maaseudun kasvatille. Luin kirjaa pitkään, sillä monissa kohdissa ajatukset karkasivat vuosien taakse. Muistot alkoivat elää. Mirja luki myös kirjan ja tuon tuosta muisteli, kuinka kirjan tapahtumat olivat osa omaakin elettyä elämää.

   En halua antaa kirjalle arvosanaa, koska kirja avautuu varmaan jokaiselle lukijalle erilailla, riippuen iästä ja kasvuympäristöstä. Minulle se oli aikamatka nuoruuteen.

   NIILO

Syvä joki

   JAMES DICKEY

   Kirja on dramaattinen tarina neljästä kaverista, kaupunkilaisista, joilla ei ole minkäänlaista kokemusta erämaaoloista. Tarinan tapahtumapaikka on joku USA:n etelävaltioista.

   Porukan vetäjä on kerran käynyt kalassa joella, jonne hän nyt saa houkuteltua mukaansa kolme kaveriaan. Porukalla on tarkoitus laskea kanooteilla kolmen päivän aikana jokea n. 80-100 km. Vetäjäkään ei joesta paljon tiedä, hän on kalastanut siellä ainoastaan yhdessä paikassa. Paikka on niin syrjässä ja eristäytynyt muusta maailmasta, että asujaimisto on lievästi sanottuna hieman erikoista. Irlantilainen kirjailija Bernard Shaw on joskus sanonut, että  kaikkea muuta voi kokeilla, paitsi sukurutsaa ja kansantanssia. Seudulla on ilmeisesti kokeiltu näistä ainakin toista.

    Alkuvalmistelujen jälkeen  lähdetään ajamaan paikan päälle kanooteilla lastatuilla autoilla. Vetäjä ja toinen kaveri ovat hyviä jousiampujia. Heillä on mukanaan metsästysjouset.ja asianmukaiset nuolet. Niitä tullaankin tarvitsemaan, mutta ei peurojen luvattomaan metsästykseen kuten oli tarkoitus.

   Joki ei ole mikään hiljaa virtaava Don, siinä on lukuisia todella pahoja koskia. Mutta koskiakin pahempia kaksi heitä jahtaavaa alkuasukasta, jotka ei tykkää siitä, että muukalaiset tulevat heidän seuduilleen.

    Teos on tavallaan miehuuskoe, siinä punnitaan kavereitten sekä fyysinen että henkinen kestokyky.

    Tämän enempää en juonesta paljasta, jos vaikka joku haluaisi lukea kirjan.

   Kirjasta tehtiin aikoinaan myös elokuva. Se on harvoja tapauksia, jossa hyvästä kirjasta on onnistuttu tekemään myös hyvä elokuva.

   ESKO

Pari hankintaa

   Tuli osallistuttua Järvenpää-talolla järjestettyyn Juhani Aho 150 v. -tilaisuuteen, jota myös hienosti seminaariksi kutsuttiin. Paikalla oli niin paljon porukkaa, että hitaimmat eivät mahtuneet kirjailijan nimikkosaliin, mihin tilaisuus oli järjestetty.

   Juhani Ahon elämästä ja tuotannosta keskustelivat Panu Rajala, Hesarin päätoimittaja Mikael Pentikäinen , kirjailija Tommi Melander ja lehtori Tuula Hallila. Viime viikollahan ilmestyi  Rajalan kirjoittama Aho-elämänkerta Naisten mies ja aatteiden. Myös Melander on kirjoittanut Ahosta kirjan.

   Turha mainitakaan, että mukaan tarttui kaksi kirjaa, em. elämänkerta ja kuvitettu uusintapainos Lastuista.

   ESKO

Lukukokemus: "Tapaus" Mikko Rimminen

   Ajatukseni oli kirjoittaa jo aikaisemmin, heti luettuani Sadun tekstin, toisesta Rimmisen kirjasta. Se vaan jäi, mutta ajatus aktivoitui uudelleen, kun tässä viikonvaihteessa on tullut esitykseen 'Pussikaljaelokuva'.

   Nenäpäivää en siis ole lukenut, mutta luin kesällä Rimmisen esikoisen, Pussikaljaromaanin, joka sekin oli Finlandia-ehdokkaana. Tarkoitus oli yleissivistävä, kai Finlandia-ehdokkaiden ja -palkittujen jollain tapaa pitäisi edustaa nykykirjallisuutemme kärkeä. Nenäpäivää en silloin saanut käsiini.

   Niinpä sitten Pussikaljaromaaniin:

   Kirjassa kolme kaverusta, Lihi, Marsalkka ja Henninen - kuvauksista päätellen nuoria aikuisia, ehkä lähempänä kolmea- kuin kahtakymmentä, viettävät aikaa,  yhtä päivää, hengaillen eri puolilla Kalliota, baareissa, terasseilla, nurtsilla, jonkun kämpillä, jne. Keskeistä on miettiä, mistä saisi rahaa siideriin/kaljaan, kun sossusta ei nyt siihen irtoa, mikä on huutava vääryys. Muuttokeikkaakin heille tarjotaan, mutta "tänä kesänä ei ehditä". Käydään varastamassa kaupasta yhdelle kengät hajonneiden tilalle ja taas menoksi. Välillä sitten pohtivat elämän tarkoitusta, ystävyyden ja rakkauden olemusta. Siinä vähän oikaisten yli 300 sivua.

   Romaani herätti tietysti, ainakin minussa, moralistisen närkästyksen tuollaista valittua elämisen tapaa kohtaan. Vaikka toisaalta koko ajan oli tunne, että tässä menen nyt helppoon. En vaan mitenkään löytänyt sitä ideaa, tai ns. sanomaa, mikä kirjailijalla varmaan on ollut. Ihan ymmälleni jäin. Onhan tätä teosta kulttiromaaniksikin sanottu.

   Oliskohan jotain vastaavanlaista Nenäpäivässäkin? Kyllä ei ole hyvää kirjallisuutta, sanoisi ehkä 'mielensä pahoittaja', ja minäkin.

   Oikein mietin, että tämäkö on parasta nykykirjallisuutta. Mutta toisaalta, onhan meillä hyviäkin kertojia, kuten esim. Westö!

***

   "Harjunpäitä" olen minäkin kuunnellut pari äänikirjaa. Mielenkiintoinen oli Samulin analyysi, vähän samanlaisia ajatuksia on virinnyt. Ehkä joskus niihin voisi palata.

   HELJÄ