Teatteri: HOMO

   Näytelmä, jonka haluaisin mainita tämän syksyn tarjonnasta, on mielestäni Kansallisteatterin Homo, joka on Pirkko Saision käsialaa ja Jussi Tuurnan musiikki. Eli molemmille aihe on tuttu omakohtaisesti ja he tietävät varmaan, mistä ammentavat.
    Kansallisen uusi johtaja Mika Myllyaho oli osannut vetää oikeasta narusta, sillä katsomossa oli paljon nuoria, mikä on ilahduttavaa. Näin tulee taattua teatteriyleisön jatkumo, kun me täti-ihmiset, setiä on katsomossa harvemmin, menemme manan majoille.
    Musiikki on Homossa vetävää ja laulajat, mm. Rea Mauranen (vierailee Kansallisessa), hyviä. Juha Muje on toisessa pääroolissa. Käsittely on asiallista, joten suosittelen katsomista.

    HILKKA

Elokuva: Missä kuljimme kerran

   Luin pitkästä aikaa blogia ja huomasin, ettei elokuvasta ja teatterista ole mitään, joten päätin "panna lusikkani siihen soppaan".

   Katsoimme jokin aika sitten Hesassa Tennispalatsissa pyörivän Westön kirjan perusteella tehdyn elokuvan Missä kuljimme kerran. Siihen oli valittu romaanista paljon sotakohtauksia, jotka eivät ole meikäläisen mieleen koskaan eikä missään. Mutta muuten siinä oli minulle uusia kasvoja (ruotsinkielisiä näyttelijöitä), joita en ole nähnyt teatterin tavalla, enkä tv:ssa, joten se oli raikas tuulahdus. Paljon oli suuria lähikuvia kasvoista yleensä, mikä minua miellyttää. Epookki oli oikein: kauniita vanhoja pukuja ja interiöörejä siis.
   Elokuvahan sai melko keskinkertaiset arviot, mutta ei huono lainkaan mielestäni. Tarinaa tuki se, että oli lukenut kirjan.

   HILKKA

Nimeltään Kekkonen

RAIJA ORANEN

Teos 2011, 590 sivua

Raija Orasen kirja on faktoihin perustuvaa fiktiota: Suomen poliittisia ongelmia jatkosodan lopusta Kekkosen toisen presindenttikauden alkuun.

Nuoruudessani aktiivisesti politiikkaan osallistuneena ja vuosikymmenet sitä aktiivisesti seuranneena luin kirjan suurella mielenkiinnolla. Kovin paljon uutta sen sanoma ei tarjonnut. Kaksi asiaa kuitenkin.

En ollut aikaisemmin tiennyt Kekkosen kiinteää suhdetta Anne-Maria Snellmanniin, everstin leskeen ja amerikkalaisen uutistoimiston kirjeenvaihtajaan. Hän oli paitsi Kekkosen rakastajatar, erittäin kielitaitoinen ja laajat suhteet omaava nainen. Hänen kauttaan Kekkonen voi saattaa julkisuuteen mielipiteitään ja saada tietoonsa asioita, joita voi käyttää hyväkseen politiikkaansa tehdessään

Toinen pieni yllätys oli akateemikko Kustaa Vilkunan osuus Kekkosen rinnalla. Toki olin tiennyt Vilkunan kuuluneen Kekkosen lähipiriin. Yllätys olivat Vilkunan laajat poliittiset suhteet eri puolille Eurooppaa ja Amerikkaan asti. Hän näyttää kirjan mukaan olleen Kekkosen lähin mies ja uskottu. Olematta itse mukana poliitiikassa hänellä näytti olleen taito tarkastella asioita tiedemiehen viileydellä.

Kirjassa vilisee paljon tuon ajan poliitikkoja. Poliitikoista lukemieni elämänkertojen perusteella, ja erikoisesti monista keskusteluista aikoinaan Savon Sanomien pitkäaikaisen päätoimittajan Mauri Auvisen kanssa, kirjan luonnehdinnat tuon ajan keskeisistä poliitikan tekijöistä eivät juurikaan tuottaneet yllätyksiä

Kirja on hyvää kertausta valvontakomission aikaan, Paasikiven presidenttikausiin ja Kekkosen ensimmäiseen kauteen presidenttinä - varsinkin, jos lukijalla on jonkinlainen näkemys noista ajoista. Jos ei ole seurannut aktiivisesti politiikkaa, voi olla vaikea pysyä kerronnan mukana. Näin on ainakin sellaisen nuoremman lukijan kohdalla, jolle 1940- ja 1950-lukujen poliitikan keskeiset henkilöt niminä eivät kerro mitään.

NIILO

Katso myös ESKON arviointi kirjasta Nimeltään Kekkonen.

Punainen morsian... Minäkin luin sen

ANILDA IBRAHIMI

Heti alkuun on sanottava, että Punainen morsian oli minulle pettymys. Kun olin syvästi vaikuttunut Khaled Hosseinin kirjoista Tuhat loistavaa aurinkoa ja Leijapoika, ja kun odotin niiden saavan rinnalleen tasavertaisena Anilda Ibrahimia, laskin kirjan käsistäni tulipahan luettua -tunnelmissa.

Siinä missä ensin mainitut kertovat romaaninomaisesti Afganistanissa ilmeisesti edelleen vallitsevasta naisten sortamisesta sekä miesten ja uskonnon väkivaltaisen ylivallan menetelmistä, Punainen morsian kertoo muistelmatyyliin naisten elämästä matriarkaalisessa perheyhteisössä Albaniassa. Kaksijakoisen kirjan ensimmäisessä osassa kerrotaan Saban nuoruudesta ja aikuistumisesta ja toisessa osassa isoäitiydestä pojantyttären silmin nähtynä.

Saban nuoruudessa hän kokee katkerasti kulttuuriin kuuluvat miesten asenteet pahoinpitelyineen ja alistuksineen. Kirjan erikoisuus on, että pikku hiljaa mies sekä yleiskäsitteenä että perheenjäsenenä häivytetään pieneen sivurooliin, lapsia siittäväksi tarve-esineeksi.

Totalitaarisen, suljetun valtiojärjestelmän omituisuuksia kirja valottaa useammaltakin taholta. Perheen kaikki lapset mm. eivät päässeet opiskelemaan, koska…: ”Rakkaat toverit, on totta että kyseinen perhe on taustaltaan moitteeton, mutta emme saa mennä liiallisuuksiin. Jo viidelle heistä on myönnetty oikeus yliopisto-opintoihin. He palvelevat isänmaataan takapuoli tuolissa kiinni, eikö edes jonkun perheestä pitäisi olla tavallinen työläinen?”

”Ja niin Adelina-täti (Saban tytär) jäi nuolemaan näppejään. Hänet lähetettiin suurelle maatilalle, jossa hän kirosi kaikkea ja kaikkia: työnjohtajaa, jonka kanssa ei tullut toimeen, maata, jota hänen täytyi kuokkia sateessa, mummin hedelmällisyyttä, joka oli antanut hänelle kuusi lasta, ja kohtaloa, joka oli määrännyt hänet syntymään heistä viimeisenä.”

”Pieni on ihminen, airosta lastu” (Lauri Viita, Betonimylläri), ja erityisen pieni hän on syntyessään naiseksi yhteiskuntaan, jossa poliittinen ja uskonnollinen järjestelmä ei kunnioita ihmisarvoa.

Kommunismi yrittää kitkeä yhteiskunnasta uskonnon. Niin tapahtui myös Albaniassa - ja kirjassa. Missään se ei ole onnistunut, eikä tule onnistumaan. Aina ja kaikkialla ihminen viime kädessä etsii turvaa jumalasta, omasta jumalastaan.

”Mummi, olemmeko me turkkilaisia vai kreikkalaisia, olemmeko me muslimeja vai ortodokseja?”, kysyi pojantytär.

Saba-mummi ei heti osannut vastata, mutta sanoi hetken kuluttua, että ”ihminen voi olla vähän muslimi ja vähän ortodoksi, sitä joko uskoo tai ei”. Itse hän oli etsinyt turvaa ja vastauksia molemmista - kummasta Jumalasta oli kysymys, oli sivuseikka. Ja kun uskonto oli virallisesti kielletty, hän etsi vastauksia myös shamaaneilta. Valtio onnistui sulkemaan kirkot, vaientamaan ulkoiset äänet, mutta ei tukahduttamaan uskoa ihmisen sisimmässä.

Vaikka Punainen morsian kertookin elämästä esiripun takana, väki- ja mielivaltaisessa yhteisössä, se ei ravistele kuten alussa mainitsemani Hosseinin romaanit. Kaikin mokomin lukemisen arvoisiin se kyllä kuuluu, omassa sarjassaan kenties keskikastiin.

MATTI

Layla

   JARI TERVO 

  Uskomaton uskonto  
   Nastamuumion pamfletti  

   Sain juuri luettua Jari Tervon uusimman kirjan Layla. Se herätti ajatuksia, mutta niinhän kirjojen pitääkin tehdä. Tämä ei ole kirjan arvostelu, vaan koskee lähinnä eri uskontoja, joihin luen mukaan perinteisten uskontojen lisäksi myös mm. kommunismin.

   Kommunismiin liittyy mielestäni kaikki ne tunnusmerkit, mitkä uskonnollakin on: Marx jumalana, Lenin hänen maan päälle lähettämänä Jeesuksena, lukuisa joukko apostoleita: Stalin, Mao Tse Tung, Kim il Sung, Pol Pot, jne.  Ai niin, meinasi unohtua suomalaisille niin rakkaat Molotov ja oma Otto-Villemme.

   Kaikkien uskontojen nimissä on tehty hirvittäviä raakuuksia ja islamin nimissä niitä tehdään vieläkin. Jari Tervon tässä kirjassa eräs kirjan henkilö esittää ajatuksen, että islam valtaa Euroopan muutaman sukupolven kuluessa, sillä Eurooppaan muuttaneissa islam-perheissä tehdään 4-5 lasta, kun alkuperäisissä eurooppalaisperheissä syntyy keskimäärin 1,5 lasta.

   Vähän samanlaisia ajatuksiahan esitti kirjassaan Länsimaiden tuho myös professori Timo Vihavainen. En vastusta mamujen tuloa Suomeen, jos he noudattavat lakejamme, eivätkä vaadi mitään erioikeuksia, opettelevat suomenkielen mahd.ollisimman nopeasti ja hakeutuvat työelämään. Olen niin suvaitsevainen, etten aio muuttaa pois Suomesta, vaikka Paavo Väyrynen valittaisiin presitentiksi (hehheh).

   Lopuksi pyydän anteeksi jos olen loukannut tällä sepustuksella jonkun herkimpiä tunteita. Tämän kirjoituksen vastaisia ajatuksia saa esittää, ne ovat jopa toivottavia. Vielä puolustuksi lainaan yhtä auktoriteettia - eikö se ollut  UKK, joka sanoi jotakin siihen tapaan, että "jos ei ole nuorena ollut radikaali, eikä ole vanhana konservatiivi, ei ole elänytkään".

   NASTAMUUMIO

Mielensäpahoittaja

     TUOMAS KYRÖ

Tämän jo hetki sitten lukemani kirjan kanssa on pahoittanut monikin mielensä lukiessaan niin kevyttä tekstiä vakavasta asiasta, vanhenemisesta ja vanhana olemisesta. Itse nautin kirjan lähes jokaisesta virkkeestä, varsinkin juttujen ensimmäisistä ja viimeisistä.

Juttujen… juuri niin. Kirjahan ei ole syvässä virrassa eteenpäin soljuva romaani sen paremmin kuin muuraustyön alla seisoskeleva uunikaan, vaan kokoelma turinoita ja tarinoita. Voisi sanoa pakinakokoelma. Sellainen se on.

Mutta kenties vielä paremmin sitä sopii kuvaamaan sellainen oudolta kuulostava termi kuin esseekokoelma. E-s-s-e-e, piti oikein sanakirjasta tarkistaa, mikä se on:

”Hyvä essee… Menee suoraan asiaan. Herättää lukijassa ajatuksia ja yllättää positiivisesti. Käsittelee aihettaan eri näkökulmista ja vertailee niitä toisiinsa. On pohdiskeleva ja myös perustelee esitetyt mielipiteet. Sisältää tuoreita ilmaisuja ja heijastaa kirjoittajan rikasta sanavarastoa. Välttää kliseeksi muuttuneita ja töksähteleviä vertauskuvia. Erottuu tyylillään muista tekstilajeista. On johdonmukainen; kantava ajatus säilyy, vaikka näkökulma vaihtuu.” (Wikipedia)

 Esseekokoelma se selvästi on.

Mielensäpahoittajan suosio alkoi Antti Litjan radiossa esittämistä viiden minuutin katkelmista. Ne koottiin pian perinteiseksi kirjaksi ja nykyisin kokoelma on saatavana myös äänikirjana.

Markkinointikirjeiden ja myös itse kirjan mukaan ”Herra Mielensäpahoittaja” on hieman yli 80-vuotias mies, supisuomalainen jurrikka, jonka mielestä kehitys kehittyy aivan väärään suuntaan. Kaikki oli ennen paremmin, ja sellaisena sen pitäisi pysyäkin. Tarinat ovat sopivan lyhyitä, puolentoista viiva kahden sivun mittaisia ja näin ollen helposti naurettavissa. Useimmat niistä piti lukea toiseen kertaan… ääneen vaimolle.

Sen verran tämä mennyt maailma kirjoitettuna kuitenkin toistaa itseään, että enempää niitä yhteen kirjaan ei kaivannut, ei vaikka herkullisia ovatkin.

Siitä minä vain mieleni pahoitin, etten tiedä, kuinka monen ikämiehen ja -naisen kanssa Tuomas Kyrö on iltojaan istunut ja kuinka paljon vuosiaan viettänyt, kun alle nelikymppisenä on saanut nuo kaikki jutut aikaiseksi. Se vaatii nimittäin melkoista elämänkokemusta. Menneessä maailmassa.

    MATTI

Lokakuussa luettua

   Tässä lokakuussa lukemani kirjat:

   Arne Nevanlinna, Hjalmar. Kirjoittajan toinen julkaistu romaani oli pettymys. Mitään ei menetä, vaikka lukuelämys jää kokematta. Kuuluu sarjaan huonot kirjat.

   Tuomas Kyrö, Kerjäläinen ja jänis. Tämä huumori ei purrut, ei sitten millään. Unetti hyvin, kun vuoteessa opusta luki. Eskon luonnehdinnan kanssa kirjasta hänen arvostelunsa loppukappaleessa olen samaa mieltä.

   Tom Erik Arnkil, Kuninkaan korva. Kymmenosaisen kirjasarjan ensimmäinen osa, kuningas Kyyroksen ajasta. Seikkailutarina, joka ei kanna. Mielestäni tämä kirja riittää mainiosti historian vääntelemiseksi, eikä tarvitse yhdeksää muuta osaa tämän toteamiseksi.

   Vilma Nirva, Itseni Kokoisia Jälkiä (omakustanne). Kirja omasta elämäntiestä. Ei kovin viimeistelty. Oikein virkistävä lukukokemus.

   Franz Kafka. Mies joka katosi. Kirjapiirimme seuraava arvosteltava, joten ei siitä enempää.

   TARMO