Katja Kettu ja hänen Kätilönsä

KATJA KETTU
WSOY, 2011, 348 sivua 
Runeberg-palkinnon saaja 2012

(Luokitus: Keskustelu)

Totesit Mirja, etten kommentoinut Katja Ketun Kätilöä. Kysyit, eikö kirja auennut minulle vai oliko se liian järisyttävä lukukokemus. Kyllä se aukeni, ja olihan se järisyttäväkin, mutta ei nyt sentään ”liian”.

Luin Kätilön melko varhaisessa vaiheessa, hetimiten sen jälkeen, kun Finlandia-esiraati jätti sen pois ehdokkaiden joukosta, mikä herätti sekä ns. asiantuntijoiden että tavallisten lukijoiden keskuudessa laajaa keskustelua ja suorastaan ärtymystä.

Koska kirjan sisältö oli mielestäni erikoinen sekä kerronnaltaan että tapahtumiltaan, en halunnut omalla näkemykselläni mahdollisesti vaikuttaa muiden lukijoiden mielipiteeseen tai luoda ennakkoasenteita. Moni olisi saattanut jopa jättää kirjan lukematta. Rehellinen oma näkemykseni Kätilöstä on, että sekä pidin että en pitänyt siitä.

Pitämisen puolella on Katja Ketun ehdottomasti värikäs kieli. Koska en tunne saamelaisten kielen painotuksia heidän käyttäessään suomenkieltä, sen paremmin kuin länsipuolen meänkieltäkään, en osaa sanoa, mistä Kettu on sirotellut kirjaansa kielellisiä vivahteita. Ne joka tapauksesa maistuivat hyviltä.

Tällaista kieltä tulee harvoin eteen. Tosin useinkin herkkupaloja esiintyy kirjojen tekstissä paikoin, mutta Katja Kettu on onnistunut Kätilössä noudattamaan sitä alusta loppuun. Jotkut osaavat maalata sanoilla, lauseilla ja virkkeillä kuvaa kirjan tapahtumista lukijan silmiin ja mieleen. Tässä kirjassaan Katja Kettu onnistuu siinä erinomaisesti.

Kuten Mirja minäkin jouduin kysymään, onko tarpeen riepotella ja mässäillä asioita ja tapahtumia siten kuin Katja Kettun Kätilössä tekee, olkoonkin, että niin on tapahtunut ja jossakin päin maailmaa tapahtuu edelleen. Tällaiset tosiasiat eivät oikeuta kirjailijoita, eivätkä muitakaan taiteilijoita, repimään silmiemme eteen ja mielemme leivottavaksi kuvaa elävän ihmisen sisusten repimisestä ym. raakuuksista, joita normaali ihminen ei osaa edes hirveimmissä kuvitelmissaankaan mielikuviinsa luoda. Katja Kettu tuo silmiimme tapahtumia Suomen rajojen sisäpuolella, kohtauksia ja kohtaloita, joita ei voi uskoa tapahtuneiksi edes sotatilanteessa.

Ihmisten kanssa keskustellessani samoin kuin tässä kirjoituksessa olen jättänyt esimerkkejä mainitsematta, koska jokainen lukija törmää itse niihin kirjan sivuilla.

Asennoidun Katja Kettuun ja hänen Kätilöönsä siten, että Ketulla kirjan kirjoittaessaan on aivan tietty tarkoitusperä. Se ei ole maailman muuttaminen, varoittavien tai opastavien mielipiteiden luominen vaan jokin aivan muu.

Kysymys on yksiselitteisesti huomion herättämisestä. Kun kirjailija kuvailee nimenomaan naisen näkökulmasta kaikkein raaimmat teot, mitä mieleen tulee,  ja käyttää niiden oikeita nimiä, on syytä kysyä, voiko taiteen nimissä käyttää välineinä kaikkein likaisimpia kuviteltavissa olevia asioita.

Vahva uskoni on, että Kätilö on kirjoitettu nimenomaan sensaatiohakuisesti julkisuutta, apurahoja, mahdollisia palkintoja ja tietenkin mahdollisimman suurta myyntiä tavoitellen. Eivätkö kaikki kirjailijat pyri samaan? En vastaa, vaan kysyn. Mutta en usko.

Kätilön kohdalla kannattaa uhrata ajatus sille, myönnettiinkö Runeberg-palkinto sille todellakin kirjallisista ansioista, vai painoiko vaa’assa muutaman kymppitonnin edestä se, että kirja ei vakuuttanut Finlandia-raatia. Hakiko “kakkospalkinnon” myöntäjä itselleen oikeamielisen valitsijan kuvaa tarjoamalla Ketulle hyvityksen? Tähän kysymykseen vastaan itse vahvalla sanalla KYLLÄ.

Vertaan Kätilöä Halosen et kumppaneiden Oulun teatterissa suorittamaan paskanheittoon. Voi olla, että kirjalla saavutetaan sama tarkoitus: Muistanhan minäkin yhä edelleen vuosikymmenten jälkeen ylipaskoittaja Halosen nimen ja kasvot. Vai muistanko sittenkään oikein?

Siinä olen Mirjan kanssa samaa mieltä, että kirja on vaikealukuinen tapahtumien sahaamisen kanssa. Jokaisessa luvussa saa miettiä, missä ajassa ja paikassa liikutaan.

Kaiken kaikkiaan, vaikka en kirjan suorittamaa kaikkien elämän ja kuoleman arvojen repimistä ja eteemme levittämistä hyväksykään, suosittelen kirjan lukemista – tosin merkinnällä ”Ei heikkohermoisille”. Herkemmille kirja saattaa aiheuttaa seuraamuksia, esimerkiksi ilkeitä mielikuvia ja jopa inhoa.

Mirja totesi lisäksi, että miten paljon elämämme olisikaan vajaa, ellei kirjoja olisi. Tässä(kin) asiassa olen samaa mieltä hänen kanssaan, mutta pidän tämän erillään Katja Ketun Kätilöstä.

MATTI

PS.

Myös HELJÄ muisti taannoin minua lyhyellä kommentilla Kätilöstä. Luvan perään laitan hänen lausumansa tähän:

”Katsastin äsken blogin, et ole sitten enempää Kätilöstä kirjoittanut! Enkä minäkään, ainakaan vielä. Jotenkin se vähän kolahti, mutta en osaa sanoa miten, jotenkin liian raakaa ja rajua, eettisyyden ja moraalin rajoja koetteleva. Tämä Katja Kettu kirjailijana herätti kyllä kiinnostusta, asuu Sammatissa Eeva Joenpellon talossa ja kirjoittaa blogia, http://katja-kettu.blogspot.com/.