Vielä vähän kätilöstä.

KATJA KETTU
WSOY, 2011, 348 sivua
Runeberg -palkinnon saaja 2012   

 (Luokitus: Keskustelu) 

Kirja tuntui aluksi mielestäni hyvältä, mutta ryytyi loppua kohti. Tarina kuvaa sodan mielettömyyttä värikkäästi, joskus epäuskottavasti.      Romaanin rakenne on tehty huolellisesti esipuheineen, jälkisanoineen, kiitoksineen ja "aiheesta muualta". Niissä kirjailija selittää mielikuvituksen ja todellisuuden rajankäyntiä. Ei hän väitäkään kaikkien kauheuksien olevan totta, mutta mahdollisia.

Kirjaluettelo lopussa antaa lisätietoa tapahtumista. Niissäkin voidaan käyttää tulkintaa, koska saksalaiset tuhosivat suorat todisteet. Suomalaisten historian tutkimus on mennyt eteenpäin, mutta mustia pisteitä on edelleen kartalla.


Kirjahyllyssäni oleva Oula Silvennoisen Salaiset aseveljet, Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisiyhteistyö 1933-1944, tukee Katja Ketun tulkintaa. Suomen viranomaiset tuhosivat urakalla sitovia todisteita sodan mielettömyydestä, kun sodan lopputulos häämötti. Hävityn sodan toimijat sulkivat suunsa ja osa pakeni maasta rangaistuksen pelossa.

Sodankulun yleisesitys oli kirjattu kivasti kannen suojapaperiin.

Kirja kertoo, että kätilön työ on veristä - ei ehkä silloin, jos pitäytyy haikaratarinassa. Sodan luonteen kuvaus vaatii verta ja rapaa ja tuhmia sanoja. Rakkausteema jo täällä käsitelty monipuolisesti. Olen samaa mieltä - mitä sitä  toistamaan.

TARMO