Kätilö ja Katja Kettu

KATJA KETTU

WSOY 2011, 348 sivua

Runeberg -palkinnon saaja 2012    

Luokitus: Keskustelu.

  

Kätilön kanssa meinasi minulle käydä kuten Liksomin Hytti nro 6:n, eli vähän kliseisesti sanottuna oli menossa lapsi pesuveden mukana.  Jos Hytissä rupesi v -alkuisia sanoja laskemaan, niin siinähän sitten oli ja laski. Se vaan ei ollutkaan pääasia, pääasia oli matka ja matka on elämän metafora.

Näin kävi myös Kätilöä lukiessa. Ensin jäivät mieleen vain kaikki käsittämättömät raakuudet ja ylipäätään groteskit kuvaukset ikään kuin irrallisina ja itsetarkoituksina. Kun sitten antoi ajan kulua (päivän mennä, toisen tulla - näin Kalevalan päivänä!) ja luetun muhia mielessä, niin yksittäiset tapahtumat alkoivat asettua osiksi tarinaa, joka onkin kiehtova vaikka eittämättä ihan kamala.

Kirjailija, joka muuten bloginsa perusteella vaikuttaa ihan täyspäiseltä nuorelta naiselta, on sanonut, että Kätilö on kirja Lapin sodasta. Lapin sota on hänen mielestään vaietuin ja lappilaisten kannalta traumaattisin meidän sotahistoriassamme. Näin voi olla, vähän siitä ainakin on kirjoja kirjoitettu.

Tässä kirjassa sotaa ja sodan raakuuksia kuvataan naisen näkökulmasta. Sota nostaa ja oikeuttaa ihmisissä myös yksilöinä esiin raadollisimmat ja raaimmat piirteet, pimeän ytimen, joista on kauneus kaukana. Sitä, oikeuttaako sota toimimaan väärin ja vastoin normaaleja moraalisia arvoja, on pohdittu ja käsitelty paljonkin, taitaa olla ratkaisematon. Joka tapauksessa Kätilössä kuvatut raa’at teot riipovat niitä rajoja. Vähempikin näin inhorealistista kuvausta olisi riittänyt.

Mirja osui mielestäni ytimeen kirjoittaessaan joskus ihmetelleensä, mihin kaikkeen naisen rakkaus voi riittää. Tässä se riitti ja oikeutti aivan käsittämättömiin tekoihin, rakkauden nimissä.

Olisinkin Kätilössä valmis ”leimaamaan” kirjan naisen osin mieleltään häiriintyneeksi, vimmainen rakkaus häivytti todellisuuden tajun, mikään ei ollut liian paljon uhrattavaksi sille. Ja sota- ja muissakin elämän traumoissa särkynyt mielihän oli myös toisella osapuolella.

Rakkaustarina varastaa pääosan kirjassa, ehkä niin on ollut tarkoituskin. Siitä johtuen sotatapahtumat, vakoilut ja muu jäävät hatariksi ja vähän irrallisiksi, kuin sivuun. Rakenteellisesti edestakainen ajassa ja paikoissa liikkuminen on lukijalle hankalaa, mutta se voi olla täysin tarkoituksellista. Elämä on joskus sellaista, hankalaa.

Kirjan ilmestymisen aikoihin tuotiin esille, että se perustuu jossain määrin todellisiin tapahtumiin. Miten ja miltä osin, sitä ei ole kerrottu, liekö sillä merkitystäkään.

Katja Kettu kertoi jossain kuulemassani radiohaastattelussa, että kaikki tapahtumat, esim. vankileirillä, ovat kuviteltuja. Hän on tutustunut mm. eri vankileirien kuvauksiin ja dokumentteihin ja päätynyt siihen, että sellaisia asioita on voinut ja voi tapahtua, sodassa ja vankileirillä. Ja elämässä. Jäin miettimään sitäkin, kuka on Helena Angelhurst, joka on Sammatissa kirjoittanut Kätilön alku- ja loppusanat. Katja Kettu?

Kirjailijan ja kirjan motiiveista olen kyllä täysin toista mieltä kuin Matti. Minut kirja ensin täydellisesti hämmensi, mutta jäi mielessä elämään. Nyt ajattelen, että se pitäisikin lukea uudelleen.

/heljä