Valinta

NICHOLAS SPARKS

WSOY 2009,  330 sivua

Mirja on lukenut näitä Sparksin kirjoja. Kirjoitin joku aika sitten lukemastani Sparksin kirjasta Muistojen polku. Kerroin valinneeni sen luettavakseni siksi, että se oli sopivan ohut kipeän käteni kannatella lukiessani selällään.

Tämän Valinnan valitsin, koska pidin edellisestä. Valinta on ilmeisesti tuorein Sparksin suomennetuista kirjoista. En tosin tiedä, onko häneltä ylipäätään ilmestynyt tämän jälkeen uutta kirjaa.

Mirja väittää, että olisin jo aikaisemminkin lukenut Sparksia. Saattaa olla. Kun on vuosien varrella lukenut kohtuullisen määrän kirjoja, ei millään muista jotakin yksittäistä kirjaa, ellei se ole ollut aivan erityisen mieleen painuva.

Mielestäni tämän Valinnan kohdalla on käynyt kuten usein ennen pitkää käy paljon kirjoittavien kirjailijoiden kohdalla. Ei oikein löydy uutta sanottavaa, ja kun nimi myy, niin miksi ei tekisi rahaa. Kirjan puolenvälin jälkeen ajattelin siirtää kirjan sivuun. Kun ei muutakaaan kiinnostavaa luettavaa ollut, päätin katsoa paraneeko teos loppua kohti. Tällä kertaa uutteruus sai kohtuullisen palkinnon. 

Valinta on puoleenväliin asti täyttä lällärikamaa: Huolettomia poikamiehen päiviä viettävän eläinlääkärin ja naaparitalon ostaneen, neljä vuotta kiinteästi seurustelleen sairaanhoitajan yllättävän kohtaamisen ja äkkirakastumisen syitä ja seurauksia polveilevasti kertovaa tarinaa. Tälläinen juonen kulku on mahdollista vain amerikkalaisissa siirappisarjoissa.

Kirjan loppupuoli tuo eteen monia tämän päivän polttavia kysymyksiä. Kuinka pitkälle tosi rakkaus kantaa ja kuinka pitkälle olemme valmiit uhraamaan oman elämän kulkumme rakastamamme ihmisen vuoksi?

Mihin asti ihmistä hoidetaan ja kuinka vaikea on päättää, koska toivottomalta näyttävä hoito lopetetaan?

Milloin miedän on hyväksyttävä elämän todellisuus ja rydyttävä elämään niin normaalia elämää kuin mahdollista, että emme käyttäytymisellämme tuhoaisi myös läheistemme elämää?

Nämä kysymyksethän ovat kohonneet viime aikoina tapeetille lähinnä eutanasia-keskustelujen tiimoilta. Suuresta sitoutumisesta toiseen ihmiseen toivottomuudenkin keskellä meistä monilla on varmaan tiedossa esimerkkejä. Esimerkkejä, joita miettiessä joutuu kysymään, jaksasinko minä?

Summa summarum. Mitään ei menetä, vaikka tätä Sparksin kirjaa ei luekaan.

Toisaalta kirjan loppupuoli antoi ainakin minulle aiheen ajatella jälleen kerran näitä elämän suuria kysymyksiä. 

NIILO