TARHAPÄIVÄ ja YÖSYÖTTÖ

TARHAPÄIVÄ

EVE HIETAMIES

Otava 2012, 447 sivua.

Eve Hietamiehen Tarhapäivä on luonteva jatko kaksi vuotta sitten ilmestyneelle Yösyötölle. Hietamies jatkaa uudessa kirjassaan tarinaa, jonka loppu jäi lukijan arvioitavaksi. Heti Yösyötön tuoreeltaan luettuani arvelinkin sen saavan jatkoa ja vastauksen siihen, saavatko sielujen sympatiaa toisiaan kohtaan tuntevat Antti ja Enni toisensa.

Yösyötössä tarina kertoo nelikymppisestä isästä, joka yllättäen jää vastasyntyneen poikalapsen yksinhuoltajaksi. Jatko-osassa eli Tarhapäivässä isä Antti Pasasen huollettavaksi ja jo viisivuotiaaksi (”…ja kaksi kuukautta!”) yltäneen Paavo-pojan seuraksi perheeseen ilmaantuu kolmas jäsen, leikkikentältä tutun - ja läheisen ystävän - Ennin tytär Terttu.

Samanikäisten lasten elämä soljuu päivä kerrallaan iloineen ja huolineen eteenpäin. Antti Pasasen tielle sen sijaan ilmaantuu kumpare toisensa jälkeen, eikä kysymys on ole sen kummallisemmasta asiasta kuin että Paavo on poika ja Terttu tyttö. Eikä mikä tahansa tyttö, vaan itsetietoinen nuori naisen alku, joka jo tiedostaa, että tytöt ovat lapsesta alkaen Tyttöjä ja pojat Poikia.

Terttu alkaa kouluttaa Anttia ymmärtämään lastenhoitoa myös tytön kannalta. Heille pitää olla tyttöjen vaatteet, aatteet, leikit ja lääkkeet. Kirjan takakannessa asia ilmaistaan lyhyesti ja ytimekkäästi muutamalla sanalla:

”Terttu alkaa itkeä.

- Se on poikien lääkettä. Mä haluan tyttöjen lääkettä.”

Antti on viisi vuotta kouluttanut itseään Paavon isäksi ja hoitajaksi. Nyt edessä ovat tyttöjen vaatimukset, jotka kaikki ovat uutta hänelle – kaikki on opittava kantapään kautta. Tosin kannustavia, mutta usein liian vähäeleisiä neuvoja hän saa elinpiiriään lähellä olevilta kokeneilta nuorilta äideiltä ja lastentarhan ohjaajilta. Reposen Annalla, rivitalon toisessa päässä asuvalla useamman eri-ikäisen tytön äidillä, on kiperissäkin asioissa antaa, ellei suoranaista ratkaisua, ainakin ensiapu Antin ongelmakysymyksiin.

Kuten Yösyötössä myös tässä uudessa romaanissa tapahtumien käynnistämiseksi vaaditaan tragedia. Paavon kohdalla se oli synnytyksen käynnistämä pojan äidin Pian vakava sairaus, joka johti irrottautumiseen lapsesta. Tarhapäivässä Terttu päätyy Antin ja Paavon huollettavaksi toisenlaisten tapahtumien seurauksena.

Yösyöttöä ja Tarhapäivää on vaikea pitää toisistaan erillään, vaikka kumpikin on itsenäinen romaani. Ne toimivat erillisinä luettavina, mutta muodostavat luontevan yhtenäisen kokonaisuuden. Jälkimmäisen Hietamies tekee itsenäiseksi lisäämällä siihen lyhyitä selittäviä jaksoja aikaisemmista eli Yösyötön tapahtumista. Lukija ei jää ihmettelemään, vaikka ei olisi Yösyöttöä lukenutkaan.

Itseni kaltaista kirjallisuuden kuluttajaa hämmästyttää, mistä ihmeestä Hietamies on onnistunut poimimaan näin suunnattoman määrän todellisen tuntuisia lastenhoidossa esiintyviä tapahtumia ja kommentteja.

Sinänsä pienet ja hauskat tapahtumat sähköistyvät onnistuneilla sananvalinnoillaan ja lyhyillä lauserakenteillaan. Kirja ei pureskele asioita valmiiksi, vaan lukijalle annetaan vastaus jopa yksisanaisin lausahduksin. Esimerkiksi Antin toteama ”Niinkö!” on lukijalle kysymys, vastaus, toteamus tai arvailu, joka useammankin kerran johtaa ajatukseen ”…on siinä kanssa mies…” tai ”…tyypillistä miehen järjenjuoksua…”. Sen jälkeen lukija käsittelee asiaa oman mielikuvituksensa varassa.

Yösyöttö ja Tarhapäivä muodostavat aivan verrattoman ja ennen kaikkea hauskan kaksoisromaanin. Pelkästään hauskuuden ja iloisten tapahtumien varaan Hietamies ei ole kuitenkaan kirjakaksikkoaan rakentanut. Kuten totesin, molemmissa tapahtumien taustalla on tragedia ja niiden jälkikaikujen seuraaminen puhuttelee varmasti niin nais- kuin miespuolisiakin lukijoita.

Suosittelen vilpittömästi ihmisille, jotka osaavat nauraa tai haluavat opetella nauramaan – yhtä lailla miehille kuin naisille.

MATTI

YÖSYÖTTÖ

EVE HIETAMIES 

Otava 2010, 383 sivua.

Yösyöttö on hauska ja helppolukuinen kirja. En muista aikoihin lukeneeni näin hyvin juoksutettua kerrontaa. Kommelluksesta toiseen rientävän nelikymppisen yksinhuoltajaisän elämänmuutoksen varaan rakennettu linnake seisoo vankasti jaluksillaan ja etenee vääjäämättä kohti onnellista loppua. Lopulta onnellisuus jätetään kuitenkin lukijan arvioitavaksi.

Tyhjän päälle ja sanaleikkien varaan Hietamies ei rakennelmaa ole pystyttänyt, vaan aihe ja asia ovat alati tärkeitä ja ajankohtaisia. Toisaalta kirjassa ei ole alusta loppuun kantavaa juonta, on vain pelkkiä sivujuonteita, jotka syntyvät joka aamu, täyttävät päivän, lakkaavat leikkipuistosta poistumiseen tai iltapuhteisiin ja ilmaantuvat sivuille taas seuraavana päivänä.

Yösyöttö on niitä harvoja kirjoja, joissa ensimmäinen sadan sivun turha höpinä on jätetty kirjoittamatta ja siirrytään suoraan asiaan. Ihailenkin kirjan rakennetta sekä jännitettä, joka luodaan ensi sivuilla ja kestää alati lisääntyvänä loppuun asti.

Kirja kuuluu sarjaan ”luettava kerralla alusta loppuun”. Toisaalta olisin varmaankin jättänyt lukemisen sikseen, ellei Hietamies oli antanut henkilöilleen niin osuvia ja puhuttelevia lisänimiä. Ne toimivat ja olivat kuin kuorrutus kakun päällä. Mutta, mutta… ilman niitä ilman niitä kysymyksiä lentelisi ilmassa; kuka se nyt olikaan, ai, oliko Julia se…, niin, Anna on se naapuri…? 

Kuten sanottu, Yösyöttö on hauska ja helppolukuinen. Mutta ei pelkästään hauska, sillä hauskuudella on aina myös kääntöpuolensa. Ennen kuin päähenkilö Antti Pasasesta tuli yksinhuoltajaisä vastasyntyneelle pojalleen, oli kirjailijan kerrottava vastaus kysymykseen: Miksi?

Näin merkittävän elämänmuutoksen syntymiseen tarvittiin tragedia. Aluksi se oli ”koska vaimo hyppäsi Naistenklinikan edessä taksiin ja ajoi pois”, mutta pian taustalta paljastui vakava sairaus. Siihen liittyen kirjassa on myös murheellisia jaksoja, ei kuitenkaan niin paljon eikä niin pitkiä, että työntäisivät kirjan perusilmeen eli huumorin sivuosaan.

Sekä syvälliset elämän murheet että päivittäiset hauskuudet Hietamies piirtää tavalla, mistä lukija ei pääse irti. Jokainen sana ja jokainen tapahtuma on seurattava loppuun asti. Tapahtumat eivät vyöry eteenpäin, vaan etenevät hiljalleen asioilla, joita nuoret äidit oikeassakin elämässään kokevat ja kanssakäymisessään käsittelevät.

Hietamies ja hänen henkilönsä eivät väännä rautalangasta kaikkea valmiiksi lukijalle, vaan jättävät tämän Antti Pasasen lailla toteamaan ja oivaltamaan. Hyvä kirja saa lukijan ajattelemaan.

MATTI