Torgny Lindgren

   Kimalaisen mettä
   Tammi 1996, 161 siv.

   Akvaviittia
   Tammi 2009, 229 siv.

     Kun aikoinaan kirjapiirin merkeissä luin ruotsalaisen  Torgny Lindgrenin Doren Raamatun (julk. 2006) ja sen innoittamana heti perään Pylssyn (2003), olin lukukokemuksina edellisestä innostunut ja jälkimmäiseseen tyytyväinen.

     Joulun alla tuli lukurivistöön tyhjä tila, jonka täytin käsittääkseni helppolukuisella Lindgrenillä. Kirjasto tarjosi kahta: Kimalaisen mettä (1996, jotenkin nimi oli jäänyt mieleen), ja Akvaviitti (2009, ei mitään mielikuvaa kirjana). Tartuin molempiin.

     Niiden lukemiseen meni kaiken kaikkiaan 4-5 perättäistä päivää, ja saman verran jouduin miettimään, mitä niistä sanoisin. Aluksi vaikkapa sen, että kolmea vanhinta noista neljästä on sanottu triptyykiksi.

     Olkoon niin, mutta viimeksi ilmestynyt Akvaviitti tekee sarjasta neliosaisen. Loppujen lopuksi nämä osat - vaikka ovat itsenäisiä teoksia - muodostavat seitin, jossa kirjailijan voimakkaasta omaelämänkerrallisista vaikutteista johtuen yksi sopii paremmin toisen pariksi (olkoon nimeltään vaikka diptyykki), tämä toinen taas kaveriksi kolmannen kanssa, jne, kunnes ne punoutuvat verkoksi, jossa jokainen kiinnittyy jokaiseen: on paikat, nimet, on elämä ja ennen kaikkea sen iltahämärä, on tavat ja on aatteet.

     En voi olla sanomatta, että jos luet jonkun tästä sarjasta, lue muutkin – järjestyksellä ei ole väliä.

     Kaikkien neljän kirjan tapahtumat sijoittuvat samoille tienoille, Torgny Lindgrenin kotiseudulle Ruotsin Västerbotteniin; voidaan melkein sanoa, että samaan kylään, samalle vaaralle ja niiden samojen ihmisten keskuuteen.

     MATTI