(Luokitus: Keskustelu)
Esimerkkinä Likainen enkeli
Hyvä kirja on sellainen, joka ei painu unholaan heti kansien sulkeutuessa.
Hyvä kirja on sellainen, jonka sisällöstä löytää helmiä – ihmisiä, tapahtumia, sanallisia oivalluksia tai mitä hyvänsä sellaista, ettei se pääse heti katoamaan, vaan jalka jää oven väliin.
Siirrytään Henning Mankellin Likaiseen enkeliin. Miksi päähenkilö Hanna oli sellainen, likainen? Kuolinhetkellään isä kuiskasi: ”Likainen enkeli. Se sinä olet… Hanna Renström, oma tyttäreni, sinä olet enkeli, likainen, mutta yhtä kaikki enkeli.”
Se oli rakkautta, viimeinen rakkaudenosoitus, josta Hanna myöhemmin muisteli, mitä sanaa isä käytti. Kutsuiko isä häntä köyhäksi vai likaiseksi? Saiko hän valita, päättää itse?
Nyt me lukijat mietimme pitkään, kumman hän valitsi. Meidän moraalimme mukaan hän oli likainen, mutta yritti puhdistautua, hyvittää. Kirjailija sai meidätkin ajattelemaan ja valisemaan.
Heti kirjan alkumetreillä törmäsin ilmiöön, josta jotkut lukijat toisinaan puhuvat, mutta josta itse olen paljolti varjeltunut. Kysymys on tajunnallisesta siirtymisestä kirjan tapahtumiin tai paikkoihin.
Miehensä mereen siunaamisen yhteydessä Mankellin Hanna palaa lapsuuteensa, muistikuviin kodista, äidistä ja isästä. Oman siirtymiseni osaksi näitä kuvia Mankell kietoo harmaaseen, siis harmaaseen väriin – mainitsematta siitä sanaakaan.
Hannan ensimmäinen muistikuva elämästään oli kylmyys. Jäätävä kylmyys ja lumi. Minä näin silmissäni harmaan hataran talon, harmaan sisältä ja päältä, navetan, kotiväellä harmaat vaatteet, siis kaiken värittömän harmaana. Mutta tässä harmaudessa oli jotakin poikkeuksellista.
Vaikka Hannan ensimmäinen mielikuva kodista oli kylmyys, hyytävä jäinen kylmyys, minulle hengessä mukana olevalle lukijalle Mankell tarjoaa jälleen mahdollisuuden valita. Minulle kaikesta huolimatta tuo koti oli lämmin. Katovuosien sävyttämän, nälänhädän rajamailla elävän, isän menettäneen perheen kantava voima oli rakkaus kaikessa karuudessaan. Tähän lämpöön minäkin siirryin; en -30 asteen pakkaseen, en äidin pakon edessä tyttären maailmalle lähettämiseen, enkä vastauksiin, joita äiti ei pystynyt tyttärelleen evääksi antamaan, vaan harmaan kodin sisäiseen lämpöön - ja kirjailijan onnistuneeseen kuvaukseen siitä.
Tällaiset vaikutelmat, mielikuvat, ovat yksityiskohtia, jotka liian usein sivuutamme huomiota kiinnittämättä. Meille kirja on kokonaisuus, joka alkoi ja loppui – mitä sitten? Uusi kirja auki.
Palataan Likaiseen enkeliin. Hannan rakastavan äidin nimi oli Elin, mutta Hannan mielestä se ei sopinut äidille. Sen nimisen olisi pitänyt olla laiha ja herkkäihoinen, hänen kätensä olisivat olleet kuin maitoa ja vaaleat hiukset olisivat laskeutuneet selkää pitkin.
Niin olisi pitänyt olla, mutta mitä Henning Mankell tarjoileekaan eteemme:
”Mutta Elin Wallen, jonka nimeksi tuli avioliiton kautta Renström, oli vankkarakenteinen, hänellä oli rotanruskeat hapsottavat hiukset, iso nenä ja varsin epäsäännölliset hampaa. Kun hän hymyili, katsoja saattoi olla hieman epävarma siitä, mihin suuntaan hänen hampaansa oikeastaan osoittivat. Näytti siltä kuin ne olisivat tahtoneet karata suusta ja painella matkoihinsa. Elin Renström ei totisesti ollut kaunis nainen. Ja hän tiesi sen.”
Minä, lukija? Puistattaako minua tällainen kuvaus? Olenko valmis iskemään Mankellin silmän mustaksi tai etuhampaan poikki?
Ei, en ole, sillä Mankell osaa asiansa. Hän vetoaa, hän tarjoaa vaihtoehdon, joka on luettavissa kohtauksessa, jossa äiti pesee likaisena ja väsyneenä metsätöistä kotiin tullutta henkisesti sairasta miestään:
”Silloin hän pesi tämän liikkein, jotka muistuttivat rakkauden korkeaa veisua.”
” Ja mies näytti nauttivan hänen käsistään, jotka hankasivat ja pyyhkivät, jotka leikkasivat sisäänpäin kääntyneet ja terävät kynnet ja ajoivat parran niin tarkasti, että posket olivat sileät kuin sylivauvalla.”
Näin kirjoittaa mies, jonka käsistä on lähtenyt enemmän kuin kymmenen verta tihkuvaa dekkaria. Likainen enkeli on hyvä kirja!
MATTI
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti