Minun suomalainen vaimoni

WOLFRAM EILENBERGER

Siltala, 2011. 245 sivua

Minun suomalainen vaimoni on ehdottomasti hauskin lukemani kirja, suorastaan naurettava. Lukemiseen piti tämän tästä ottaa aikalisiä, kun nauramiselta ei päässyt jatkamaan.

Mikä siinä nyt niin…?

Nimenomaan se, että löysin ”Ramin” näkemyksistä itseni. Minä, ja noin yleisesti ottaen muutkin suomalaiset, olemme juuri sellaisia. Melkein kaikessa. Ja missä emme ole, siinä naurattaa kirjoittajan itseironia. Joissakin asioissa hän sanoo, ettei ymmärrä… ei rakastaan Piaa, ei kieltä, ei kulttuuria, ei tapoja, ei niin paljon kaikkea muutakaan meissä ja meidän maassamme - mutta ei syytä siitä meitä, vaan katsoo peiliin. Hän ei pilkkaa, kiusoittele eikä halveeraa rakkaan vaimonsa kotimaata tai sen asukkaita. Hän on hauska, vaikka kertookin meistä totuuden - oman totuutensa.

Saksalainen filosofi, tohtori Wolfram Eilenberger ja ”suomalainen rakkaani” – tätä nimitystä hän käyttää kirjassa tulevasta vaimostaan Pia Päiviöstä – eivät tavanneet kuivakkaassa Saksassa tai kylmässä Suomessa, eivät suuressa Yhdysvalloissa tai työnmaallaan Kanadassa, vaan paljon romanttisemmin, Espanjan Andalusiassa.

”Äkkiä hän istuu vieressäni sinisessä kukkamekossa, kalpeana ja kauniina, jalat suoriksi ojennettuina. Aivan samalla tavalla kuin nyt.”

Siinäkö rakkaus syttyi?  Siinäkin. Siinäkö syntyi perusta kaksikieliselle rakkaudelle, kaksikieliselle avioliitolle, yhteiselle tulevaisuudelle? Siinäkin. Ja siinä, että…

 ”… Nyt hän asuu taas Suomessa, behind God´s back, niin kuin hän asian ilmaisee, tyhjilleen jääneellä rautatieasemalla keskellä metsää, ja maalaa, enimmäkseen.

     Rautatieasemalla?

     Niin, se on valtava puutalo, vähän kuin Peppi Pitkätossun Huvikumpu, paitsi että se on vain yksikerroksinen ja punaiseksi maalattu. Hän osti sen kahdeksantoistavuotiaana, hyvin edullisesti koska kukaan muukaan ei sitä halunnut. Siellä majailevan henkiolennon vuoksi.

     Jaha.

     Henki oli hänen käsittääkseen paikalla viimeksi asemapäällikkönä toiminut mies, joka kaksikymmentä vuotta sitten juhannuksena hukkui läheiseen järveen ja jonka sielu ei löydä rauhaa."

Kirjassa tarina jatkuu, mutta se kertoo vain pienen osan Pian elämän filosofiasta ja asenteista, joita Rami lukijoille esittelee. Näytelmässä sitä voitaisiin kutsua vaikkapa rakastumiskohtaukseksi.

Näkemyksiä, huumoria, totuuksia, havaintoja, kokemuksia, henkilökuvia kirja on tulvillaan. Toinen toistaan hauskempia. Entä surullisia? Eipä ainakaan mieleen jäänyt ainuttakaan, ellei auton romuttumista lumivalliin pikkutien äkkiä päättyessä lasketa sellaiseksi.

- - -

Kirjan päähenkilön Pia Päiviön väitöskirja käsitteli sanojen asti ja saakka synonymiaa ja merkitystä. Minä puolestani pohdiskelen sanoja tuntea vai tietää. Kysymys on Piasta. Ja hänen äidistään ja isästään. Myös heillä on huomattavat osat kirjan kerronnassa.

Minun suomalainen vaimoni on herkullista luettavaa nimenomaan siksi, että päähenkilöt ovat minulle tuttuja. Kuitenkin… kun aikaa viime tapaamisesta on vierähtänyt muutama vuosikymmen, mietin tuota kysymystä: Tunnenko vai tiedänkö heidät? Tapasimme, tutustuimme ja vietimme aikaa suunnistuksen eli perheidemme yhteisen harrastuksen parissa. Silloin kenelläkään ei ollut aavistusta, että kohta Pia olisi koripalloilija maajoukkueessa ja lajin stipendiaattina Yhdysvalloissa – ja nyt hauskan kirjan päähenkilö yhdessä kirjoittajan, saksalaisen miehensä ”Kuckelmannin” kanssa.

Niin lujasti kirja lukijansa itseensä kiinnittää, että lukemiseen o.t.o  meni aikaa vuorokauden verran.

Terveisiä tutuille, ja kiitos kirjasta!

MATTI