Minun suomalainen vaimoni

WOLFRAM EILENBERGER

Siltala, 2011. 245 sivua

Minun suomalainen vaimoni on ehdottomasti hauskin lukemani kirja, suorastaan naurettava. Lukemiseen piti tämän tästä ottaa aikalisiä, kun nauramiselta ei päässyt jatkamaan.

Mikä siinä nyt niin…?

Nimenomaan se, että löysin ”Ramin” näkemyksistä itseni. Minä, ja noin yleisesti ottaen muutkin suomalaiset, olemme juuri sellaisia. Melkein kaikessa. Ja missä emme ole, siinä naurattaa kirjoittajan itseironia. Joissakin asioissa hän sanoo, ettei ymmärrä… ei rakastaan Piaa, ei kieltä, ei kulttuuria, ei tapoja, ei niin paljon kaikkea muutakaan meissä ja meidän maassamme - mutta ei syytä siitä meitä, vaan katsoo peiliin. Hän ei pilkkaa, kiusoittele eikä halveeraa rakkaan vaimonsa kotimaata tai sen asukkaita. Hän on hauska, vaikka kertookin meistä totuuden - oman totuutensa.

Saksalainen filosofi, tohtori Wolfram Eilenberger ja ”suomalainen rakkaani” – tätä nimitystä hän käyttää kirjassa tulevasta vaimostaan Pia Päiviöstä – eivät tavanneet kuivakkaassa Saksassa tai kylmässä Suomessa, eivät suuressa Yhdysvalloissa tai työnmaallaan Kanadassa, vaan paljon romanttisemmin, Espanjan Andalusiassa.

”Äkkiä hän istuu vieressäni sinisessä kukkamekossa, kalpeana ja kauniina, jalat suoriksi ojennettuina. Aivan samalla tavalla kuin nyt.”

Siinäkö rakkaus syttyi?  Siinäkin. Siinäkö syntyi perusta kaksikieliselle rakkaudelle, kaksikieliselle avioliitolle, yhteiselle tulevaisuudelle? Siinäkin. Ja siinä, että…

 ”… Nyt hän asuu taas Suomessa, behind God´s back, niin kuin hän asian ilmaisee, tyhjilleen jääneellä rautatieasemalla keskellä metsää, ja maalaa, enimmäkseen.

     Rautatieasemalla?

     Niin, se on valtava puutalo, vähän kuin Peppi Pitkätossun Huvikumpu, paitsi että se on vain yksikerroksinen ja punaiseksi maalattu. Hän osti sen kahdeksantoistavuotiaana, hyvin edullisesti koska kukaan muukaan ei sitä halunnut. Siellä majailevan henkiolennon vuoksi.

     Jaha.

     Henki oli hänen käsittääkseen paikalla viimeksi asemapäällikkönä toiminut mies, joka kaksikymmentä vuotta sitten juhannuksena hukkui läheiseen järveen ja jonka sielu ei löydä rauhaa."

Kirjassa tarina jatkuu, mutta se kertoo vain pienen osan Pian elämän filosofiasta ja asenteista, joita Rami lukijoille esittelee. Näytelmässä sitä voitaisiin kutsua vaikkapa rakastumiskohtaukseksi.

Näkemyksiä, huumoria, totuuksia, havaintoja, kokemuksia, henkilökuvia kirja on tulvillaan. Toinen toistaan hauskempia. Entä surullisia? Eipä ainakaan mieleen jäänyt ainuttakaan, ellei auton romuttumista lumivalliin pikkutien äkkiä päättyessä lasketa sellaiseksi.

- - -

Kirjan päähenkilön Pia Päiviön väitöskirja käsitteli sanojen asti ja saakka synonymiaa ja merkitystä. Minä puolestani pohdiskelen sanoja tuntea vai tietää. Kysymys on Piasta. Ja hänen äidistään ja isästään. Myös heillä on huomattavat osat kirjan kerronnassa.

Minun suomalainen vaimoni on herkullista luettavaa nimenomaan siksi, että päähenkilöt ovat minulle tuttuja. Kuitenkin… kun aikaa viime tapaamisesta on vierähtänyt muutama vuosikymmen, mietin tuota kysymystä: Tunnenko vai tiedänkö heidät? Tapasimme, tutustuimme ja vietimme aikaa suunnistuksen eli perheidemme yhteisen harrastuksen parissa. Silloin kenelläkään ei ollut aavistusta, että kohta Pia olisi koripalloilija maajoukkueessa ja lajin stipendiaattina Yhdysvalloissa – ja nyt hauskan kirjan päähenkilö yhdessä kirjoittajan, saksalaisen miehensä ”Kuckelmannin” kanssa.

Niin lujasti kirja lukijansa itseensä kiinnittää, että lukemiseen o.t.o  meni aikaa vuorokauden verran.

Terveisiä tutuille, ja kiitos kirjasta!

MATTI

Nimeltään Kekkonen

RAIJA ORANEN

Teos 2011, 590 sivua

Kekkonen on näköjään Orasen kotijumala, niin haltioituneesti hän tätä käsittelee teoksessaan. Minun vaatimattoman näkemykseni mukaan ei Kekkonen niin loistava ollut kuin Oranen kuvaa, mutta ei myöskään sellainen konna kuin pahimmat vihamiehet väittivät.

Vikansa hänelläkin oli, naurettavin oli mielestäni se, että hän oli sairaalloisen tarkka siitä, ettei kukaan saanut olla häntä parempi kalastuksessa, ei ohittaa hiihtoladulla, ja jos aikoi olla väleissä hänen kanssaan, vastaan ei kannattanut sanoa missään asiassa. Älykäs hän kieltämättä oli, se täytyy sanoa.

Roiston osa kirjassa on varattu Väinö Tannerille. Tässä jäljet johtavat ns. sylttytehtaalle, Oranenhan oli 1970- luvulla innokas stalinisti (taistolainen), ja kommunistin pahin vihollinenhan on sosialidemokraatti. Väinö Leskisen on kirjassa tyydyttävä apuroiston osaan.

Olen seurannut politiikkaa melko intensiivisesti 1950-luvun alusta lähtien. En tosin ole osallistunut siihen kuin äänestämällä. Nyt on into siihenkin alkanut laimeta. Nykyisin kun seuraa vaalitaisteluja niin voi todeta, että kesyjä ovat verrattuna 1950-luvun eduskunta- ja presidentinvaaleihin.

Pahin piikki Kekkosen lihassa tuntuu olleen Tannerin ja Leskisen ohella Tanelin meno naimisiin Fagerholmin tyttären kanssa, kuritonta oli nuoriso silloinkin.
Kekkosen suhde Anne-Marie Snellmaniin oli minulle kyllä tuttu juttu.  Siitä kirjoitettiin muissakin lehdissä kuin Hesarissa. Millainenhan meteli nousisi jos Niinistö harrastaisi samanlaista "suhdetoimintaa"? Ehkä Jenni pitää Saulin paremmin ruodussa kuin Sylvi Urhon.

Olen lukenut kohtalaisen määrän tutkijoiden (mm. Rentolan ja Rautkallion) teoksia 1940-1980 väliseltä ajalta. Uskon, että niissä käsitellään tuon ajan asioita enemmän faktoissa pitäytyen kuin Orasen teoksessa.

Tässä kirjassa on tavallaan kaksi rakkaustarinaa samoissa kansissa, Urhon ja Anne-Marien sekä Suomi-neidon ja Neuvostoliiton. Jälkimmäisessä hääräili innokkaana morsiusneitona Hertta Oton tytär Kuusinen. Kummassakaan tarinassa ei päädytty pitemmälle. Vai elettiinkö jälkimmäisessä suhteessa jonkin aikaa avoliitossa?

Kirjasta vielä sen verran, että en muista ennen lukeneeni kirjaa, jossa kirjailija on näin rähmällään kirjansa päähenkilön edessä.

ESKO

Katso myös NIILON arviointi kirjasta Nimeltään Kekkonen.

Näkymätön poika

HOLLY GOLDBERG SLOAN

WSOY 2011

Näkymätön poika on minua nuorempien kirja. Tartuin siihen toisen aikuisen, Anun, suosituksesta ja totesin, että nuorten kirjatkin ovat välipaloina ihan jees-luettavaa.

Lukunautintona rinnastan kokemuksen lähinnä tv:n toimintaleffoihin maustettuna liikuttavana annoksena nuorta rakkautta ja äidillistä huolenpitoa.

Sanomani ei kuitenkaan tarkoita, että kirja olisi huono, ei missään tapauksessa. Itse vaan yksinkertaisesti olen väärän ikäinen. Tapahtumat seuraavat toistaan sellaisella nopeudella ja sellaisin seurauksin, joita oma elämänkokemukseni ei pidä realistisina. Kääntäen sanottuna ne ovat täysin epärealistisia. Esimerkiksi alun toisella kymmenellä oleva poika ei taatusti jyrkänteeltä alas kierimisensä jälkeen taatusti ala ruhjoutuneine jalkoineen heti rakentamaan leirikatosta itselleen ja pahoin loukkaantuneelle 5 vuotta vanhemmalle veljelleen. Tai ongi ohi virtaavasta joesta kaloja löytämällään rautalanganpätkällä. Tai sytytä nuotiota irrottamallaan kellon lasilla. Tai selviä liikuntakyvyttömine veljineen ärjyvistä koskista laskemalla ne kanootilla läpi vain laidoista kiinni pitäen. Saati sitten…

No, nuorten kirjat on kirjoitettu nuorille. Näkymättömässä pojassa kirjailija ei ole jarrutellut tapahtumien vyöryssä kulkiessaan, ei hyvässä eikä varsinkaan pahassa.

Lämmin ja kokematon teinirakkaus koettelee oikean elämän lisäksi nuoria myös kirjassa. Onhan sen etenemisen ja "sen oikean" paluun odottamisen seuraaminen kieltämättä herkkää luettavaa jo aikuistuneillekin.

Eikä kirjassa unohdeta todellista vanhempien, siis äidin ja isän, rakkautta. Se on syvällistä ja hellää silloinkin, kun se ulottuu oman perheen ulkopuolelle kohdistuen niihin, joilta se on omasta takaa jäänyt saamatta.

Ei mitään, kannattaa jatkaa lukemista. Kirjassa on täsmälleen odotettu loppuratkaisu. Sellainen kuin nuorisokirjoissa pitääkin olla.

MATTI

Crow Lake – Takaisin kotiin

MARY LAWSON

Karisto 2003, 289 sivua

Täytyi oikein kahdesti lukea kirjan takakannen luonnehdinta ”…traaginen ja sydäntäsärkevän hauska”. Mitä se on – sydäntäsärkevän hauska?

Crow Lake varmasti on traaginen, enemmän tai vähemmän sen jokaisen päähenkilön elämä; yhtä lailla yllättäen auto-onnettomuuden seurauksena orvoksi jääneiden neljän lapsen kuin naapuriperheen, jota perinnöllisesti väkivaltainen isä hallitsee käsittämättömällä raakuudella.

Kirja kertoo ”siellä jossakin” Pohjois-Ontariossa Kanadassa olevan pienen kyläyhteisön elämästä. Morrisonin perheen isä ja äiti menehtyvät, mutta pariakymmentä lähestyvä perheen vanhin poika Luke tukenaan vuotta nuorempi Matt päättävät, että nuorempia sisaria, seitsemän ikäistä Katea ja vaippaiässä olevaa Bo -tyttöä ei viedä kodista mihinkään. Perhe pidetään koossa vaikeuksienkin keskellä sisulla ja rakkaudella.

Suurelta osin huolehtivan ja hyväntahtoisen kyläyhteisön avulla lapset varttuvat kuka kokiksi, tutkijaksi tai viljelijäksi ja löytävät oman paikkansa yhteiskunnassa.

Mielenkiintoinen kiinnostuksen kohde myös lukijalle kirjassa on Mattin kiinnostus luontoa kohtaan, nimenomaan lähistön lampien elämää, eläimiä ja eliöitä kohtaan. Milloinkaan hän ei kyllästy tutkimaan mahallaan rantapenkereellä maaten millainen veden elementti oikeastaan on. Näihin salaisuuksiin siskoaan Katea perehdyttäessään hän samalla pohjustaa tämän tulevaisuutta.

Yhden pohdinnan aiheen lukijalle antavat aikuiseksi kasvanutta ja tutkijan ammatissa toimivaa Katea painostavat itsesyytökset; onko hän edennyt elämässään sisarusten kustannuksella.

Aivan helppoa orvoiksi jääneiden kanssa myötäeläminen ei lukijalle ole. Siitä pitävät osaltaan huolen tapahtumat naapuriperheessä, jonka isä sairaalloisesta väkivaltaisuudestaan huolimatta tarjoaa työtä ja sen myötä Lukelle ja Mattille, ja sen myötä apua orpolasten niukkaan talouteen.

Aika monta tähteä kirja minulta saa: ****

Erikseen on mainittava, että turhat löpinät kirjan alusta on jätetty kirjoittamatta, joten kirja sitoo lukijansa ensimmäisestä viimeiseen sivuun.

MATTI

Asiaa vierestä - Sisar

Sisar

ELISABET AHO

Otava 2011. 383 sivua

Myllytien lukupiirissä piti maanantaina 7.5.2012 käsitellä yllä mainittua Elisabet Ahon kirjaa. Piti, piti, mutta keskustelu meni asian vierestä puhumiseksi.

Yksi jäsenemme, Anna-Maija, nimittäin on ollut töissä Diakonissalaitoksella ja hän sitoi kertomuksillaan osanottajat niin kiinteästi laitokseen, että kirja eli tapaamisen varsinainen aihe jäi sivuosaan. Välipistoina toki senkin pariin yritettiin siirtyä, mutta Elisabet Aho ja Anna-Maija pitivät meidät niin kiinni laitoksessa, että sen toiminnan parissa edettiin. Kirjahan on paljolti kuvaus Diakonissalaitoksen vaiheista kansalaissodan pyörteissä.

Niin paljon Anna-Maijan kerronta meitä kiinnosti, että syksyksi suunnitellaan lukupiirin vierailua Diakonissalaitokselle; junalla ja sitten ratikalla, mikä sen numero nyt olikaan, ja portin pysäkiltä tutustumaan laitoksen museoon ja kirkkoon... Opaskin kuulemma järjestyy, mutta mistähän niitä ratikkalippujakin nykyisin saa ostettua. Katukin ratikkapysäkin kohdalla on kirjassa voimakkaassa sivuosassa - laitoksen ja Linnanmäen välissä kulkevan Helsinginkadun rakentaminen aloitettiin tuolloin.

Elisabet Aho Urajärvellä

Elisabet Aho -fani minusta tuli Lillyn (Otava 2002) lukemisen yhteydessä. Sen jälkeen hyppäsin ajallisesti askelen taaksepäin ja luin Ahon edellisen eli Valkea kuin lumi (Otava 2000)  ja sitten Urajärvi -sarjan kolmannen eli Kartanon tiellä (Otava 2006).

Näissä kolmessa pääsin kokemaan sitä aitoa Urajärven kartanon henkeä ja tunnelmaa, jotka aikanaan varmasti olivat ainutlaatuisia – kuten kartanon miljöökin.

Lilly oli lukupiirimme Eskon ringin ensimmäinen kirja tammikuussa 2006. Heti kesän tultua matkasimme joukolla Urajärvelle tutustumaan ”Lillyn” (Lilly von Heideman, 1849-1917) kotikartanoon ja tapahtumapaikkoihin. Osa meistä vieraili kartanolla myöhemmin useammankin kerran.

Tässä sitten pieni yksityiskohta kirjaa sivuten ja kartanon todellisuudesta. Urajärven kartano siirtyi von Heideman -suvulle 1600-luvulla. Omana aikanaan sen omistivat Elisabet Ahon kirjoistakin tutut naimattomiksi ja lapsettomiksi jääneet sisarukset Lilly ja Hugo von Heideman. On helppo ajatella, että kirjailija on johtanut nimen ”Lilly” oman etunimensä kaimasta eli Elisabetista. Ei kuitenkaan niin, vaan ”Lilly” oli oikeastikin puhuteltaessa Lilly, mutta ristimänimeltään komeasti Axelina Fredrika Amalia ja Hugo puolestaan Hugo Oskar Alexander Magnus.

Kartanomuseon piti olla suljettu vuosina 2008-2012 kunnostustöiden vuoksi, mutta valtion säästötoimiin vedoten sulkeminen jäänee pysyväksi. Kartanon alueella toimii edelleen Kansalliskirjaston varastokirjasto. Sen rakennus ei sijoitu kartanon pihapiiriin, vaikka onkin näköetäisyydellä.

Kartanovierailujemme tuloksena omaan pihapiiriimme rakentui heti kopio päärakennuksen kupeessa seisoneesta, kartanonherra Hugo von Heidemanin (1851-1915) ulkomaanmatkoillaan ideoimasta ja kartanolle rakennuttamasta ”lintukodosta”. Mitoiltaan se on noin metri kertaa puolitoista.

Sisar -kirja sijoittuu Helsinkiin

Viimeksi ilmestyneessä Sisar -romaanissaan Elisabet Aho siirtyy uusille alueille. Kirja kertoo kansalaissodan pyörteissä kamppailevista ihmisistä Helsingissä ja Diakonissalaitoksen alkuvaiheista.

Se kertoo myös paljosta muusta, mutta ne täytyy lukijan itse omia kirjasta pureskeltavakseen, kirjailija antaa aihiot. Joitakin henkilöitä ja tapahtumia voi ihailla, ihmetellä ja joitakin kauhistella tai työntää puistatellen kokonaan mielestään.

MATTI

Piha-aamun rauhaa

     Täällä kirjojen parissa on viime aikoina ollut rauhallista. Kevät on vaatinut veronsa eli lukeminen on saanut väistyä piha-aamun rauhan tieltä. On haravoitu, silputtu, siivottu, muokattu, viritelty koteja linnuille ja katseltu muuten vaan.

     Nyt sitten katsellaan, miten tästä eteenpäin. Kesällä ei perinteisestikään tule vietettyä yhtä paljon laatuaikaa lukemalla kuin syksyllä ja talvella. Aina kuitenkin jotakin. Uutta ja vanhaa.

     Tänään lopetan Torgny Lindgrenin Muistissa. Vieressä on Raija Orasen Nimeltään Kekkonen ja sen alla edelleen puolilukuinen Laila Hirvisaaren Minä Katariina. Varauksessa kirjastosta on Ian McEwanin Sovitus ja jostakin kuvittelen meille ilmestyvän Orvokki Niemisen uutuuden Näen juhannusruusujen kukkivan kauniimmin. Se on Myllytien lukupiirissä syyskuun kirjana. Sahankaaren piirissä ensimmäisenä syyslukemisena on Valentin Rasputinin Elä ja muista.

     Ai niin, kertauksen vuoksi avoinna on pikkuannoksina etenevä Yasunari Kawabatan Lumen maa.

     Totesin lukupiirissä, että tuntuu kuin olisin lukemistahdissani kaiken aikaa ainakin vuoden verran jälkijunassa. Virhearvio. Korjaus tuli välittömästi: ”Kaiken aikaa useita vuosia...!”

     PALUUTA MENNEESEEN...

     PIRJO TUOMISEN Kokemäki-sarja (Tammi)

Suuren joen maa, Tulen pojat, veden tyttäret ja Kuningasväylä ovat mielenkiintoista luettavaa Satakunnan vanhojen sukujen, kartanoiden ja ruukkien menneisyydestä. Kertomukset ajoittuvat 1700- ja 1800 -luvuilla.

     Satakunta-sarjan (Tammi) Itkevät syvät vedet, Sillat yli joen, Kultavainiot ja Maan nälkä puolestaan kertovat kansalaissodan jälkeisestä Suomesta ja ihmisten katkerista kokemuksista erityisesti Satakunnassa.

     Ruotsalaisen TORGNY LINDGRENIN

Kimalaisen mettä (1996), Pylssy (2003), Doren Raamattu (2006) ja Akvaviitti (2009) eivät varsinaisesti ole kirjasarja, vaikka oikeastaan ovatkin sellainen. Ne kertovat pieni pilke silmäkulmassa Lindgrenille tyypilliseen mehevään tapaan elämästä Norrbottenin suurten salojen pienissä yhteisöissä.

   MATTI

Yösyöttö ja Pian kohtalo

Yösyöttö

Eve Hietamies

Luin joku viikko sitten Matin kirjoituksen Yösyötöstä. Kun kirja kirjastossa käydessäni sattui silmiini, päätin lainata ja lukea.

Luin aikanaan uteliaisuudesta Eve Hietamiehen esikoisromaanin. Olihan tytöllä perinteitä tällä saralla. Muistelen, ettei se ensimmäinen kirja kummoinen ollut. Taisin ajatella, että taas yksi jälkikasvu ratsastaa vanhempien maineella.

Yösyötön kirjan mielenkiinnolla, onhan minulla omaa taustaakin neljän lapsen isänä ja kymmenen lapsenlapsen ukkina.

Kirjassa jäi erikoisesti mietityttämään Pian kohtalo. Olen vuosien varrella pienoista kauhua tuntien seurannut sitä rumbaa, johon monet nuoret perheet ovat tänä aikana itsensä ajaneet. Uraa pitäisi luoda, harrastaakin pitäisi ja jossakin välissä hoitaa lapsetkin. Kyllä siinä sosiaaliset verkot jäävät hunginnolle - varsinkin, jos asutaan vielä kaukana suvusta.

Olen kuullut synnytysten jälkeisistä masennuksista. Pia kohtasi sen rajuimman jälkeen. Lapsuus oli jokseenkin turvatonta, oli oma ura, eikä kymmenen vuoden suhde toiseen ihmiseen ja neljän vuoden avioliitto ollut antanut valmiuksia äityyteen, joka sekin sai alkunsa vahingosta.

Pian kohtalo pani miettimään, tuleeko vastaavia ilmiötä vastaan tulevaisuudessa, kun nykyinen sukupolvi ehtii lastentekoikään. Tämän päivän ilmiöhän tuntuu olevan, ettei sitouduta mihinkään ja kaiken tekemisen pitäisi olla kivaa. Toivottavasti ei.

Antti oli ilmeisesti saanut osakseen äidinrakkautta ja kykeni kasvamaan yksinhuoltajaksi. Antin kokemukset ovat varmasti aitoja tämänkin päivän yhteiskunnassa. Vaikka tasa-arvosta on puhuttu vuosikymmeniä, on isän jääminen kotiin päätoimisesti hoitamaan lasta, äidin käydessä työssä, vielä aika harvinaista ja kanssaihmisten suhtautumienen sen mukaista. Ylipäätään nykyinen suuntaus näyttäisi olevan, että mahdollisimman varhain vanhemmat menevät takaisin työelämään ja lapsi laitetaan yhteiskunnan hoitoon.

Kaikkinensa Hietamiehen kirja on sujuvaa kerrontaa. Suosittelen luettavaksi.

NIILO