Minä Katariina

LAILA HIRVISAARI

Otava, 2011, 606 sivua 
 

Romaani historiallisesta henkilöstä on  mukavaa luettavaa. Se saattaa innostaa lukijaa tutkimaan enemmän tietoja luettavasta henkilöstä. Ja vaikka ei aina innostu, niin lukeminen kannattaa. 

Venäjän hallitsija Katariina toinen käy elämäänsä läpi sihteerinsä Leonin kanssa. Elämä  noin yleisellä tasolla, mitä tiedetään hänestä, on totuuden kanssa yhtä. Loppu on sitten kirjailijan omaa mielikuvitusta. Minulla tuli sellainen käsitys, että kun Katariinan suhteita miehiin käsiteltiin, kirjailija jarrutti näitä asioita. Yleisessä mielipiteessä Katariina oli tosi miestennielijä.

Sihteeri Leon arvosteli Katariinaa maaorja-kysymyksessä, kun se vasta todella tuli agendalle vuonna 1855 hävityn Krimin sodan jälkeen. Kirjoittaja kun tietää historian kulun, niin hän luo jännitystä kirjan kulkuun näin. 
Palatsivallankumouksessa kun Katariina siirsi vallan itselleen Pietari kolmannelta. Hän oli säälimätön miestään kohtaan ja Pietarin surmaaminen lopuksi vaatisi todellisia faktoja, sen asian tueksi ettei Katariina ole sekaantunut juttuun. Kirjailija vapauttaa hallitsijan vastuusta, mikä on romaani kirjoituksen suuri vahvuus. 

Romaani yli 600 sivuisena vaikuttaa hiukan ylipitkältä opukselta, mutta saattaa se olla vain minun mielipiteeni. Kyllä Hirvisaari kuvaa hyvin palatsien loistoa ja kurjuutta  verhojen sekä väliseiniä salakäytävineen. Toistona saattaa lukijaa puuduttaa. Katariinan lasten kohtalo nykykatsannon mukaan hirveää, mutta ei ehkä 1700-luvun Venäjällä. 

Hirvisaaren viehtymys ortodoksiseen uskontoon aikaisemmissa teoksissaan jatkaa hänen ihastustaan ansiokkaasti tässä kirjassa. 
Olen lukenut Katariinan edeltäjän Elisabetin historian kirjan. En kyllä tunnistanut Hirvisaaren luomaa henkilöä tämän hallitsijan kohdalla. Saattaa olla, että kirjan luoma kuva antoi erilaisen käsityksen. Kirja piti Elisabetia ansiokkaana hyvänä hallitsijana! 

Kirja antaa paljon ajattelun aineksia. Arvostelustani huolimatta romaani kannattaa lukea. Tuusulasta kajahtaa!

TARMO